Ad blocker detected: Our website is made possible by displaying online advertisements to our visitors. Please consider supporting us by disabling your ad blocker on our website.
Tarantinon pätkät ovat melkeinpä aina heränneet vielä jollakin uudella tasolla henkiin seuraavana päivänä. Ehkä tämäkin, mutta tuskin riittävän hyvin.
Ei mitään olennaista. Jotain asiaan sinänsä liittymätöntä bonusmateriaalia oli, IMDB:ssä crazy credits-osiossa listattu.
No siis, päämäärättömältä elokuva vaikutti välillä, mutta en itse kaipaillut mitään elämää suurempaa tarkoitusta, tai että homma sidotaan nerokkaasti yhteen lopussa. Itse suosin tämmöistä rentoa, tavallaan elämänmakuista, juttua enemmän kuin Kill Billejä. Eri genreäkin ovat, niin en lähde arvuuttelemaan, kumpi on parempi.
paljastus:
Surkein vaihe oli kertojan saattelema osuus, kun Rick piipahti spagettirikoselokuvissa. Aika turha ja sekava homma sinne väliin. Kai sen kaiken tarkoitus oli tarkoituskin jäädä jotenkin etäiseksi, mutta vähän kömpelö oli minusta. Siitä pääsin takas aikaisempiin tunnelmiin kuitenkin.
Kävin la 21. päivä katsomassa Once uponin, oli hyvä pätkä Tarantinolta taas, kertoi periaatteessa tarinan kahden kaveruksen, näyttelijän ja stuntin, seikkailuista 60- luvulla eri työtilaisuuksien jahtaamisineen, autot, miljöö ja puvustus oli kyllä hienosti viety aikaan, meni 3 tuntia äkkiä tuota katsellessa. Dicaprio oli todella hyvä, ja Pittillä oli vähän kuivempi rooli mutta hyvin hänkin veti. Ja Margot Robbie oli ilo silmälle
"Marriage is for how long you can hack it, divorce is eternal. " Louis C.K.
Ja eilen katsoin Alita-Battle Angel, mukavaa toimintaa mutta jäi todella hämäräksi oliko tässä tehty juonellista leffaa vai onko jätkät olleet niin tekniikan lumoissa että budjetti loppui ennenkun kirjoittajat oli palkattu.
"Marriage is for how long you can hack it, divorce is eternal. " Louis C.K.
Joo, tuosta kimmokammon kommentista Tarantinon pätkään, oli tosiaankin hyvin toteutettua settiä. Voisi kai sanoa että hyvin toteutettu perustaltaan huono leffa. Olihan DiCaprio ja Pitt ihan älyttömän hyviä. Ja oli oikeastaan ilo katsella sitä että pääsivät näyttämään tätä osaamista. Siinä on leffan ehdottomasti suurin anti.
Atticora aika oikeassa tuosta genrejutusta ja elämänmausta. Täytyy huomata että juoni on jopa köyhempi kuin autoleffassa, joka myöskin paljolti perustuu elämänmakuun. Omasta mielestäni leffa edellyttää hieman myös Tarantinoon itseensä liittyvää kontekstia, enkä suosittele tämän lukemista ellei ole nähnyt elokuvaa:
paljastus:
Itse koin loppusetin pointin olevan sen kysymyksen taklaamisessa, kuinka media on yrittänyt saada Tarantinoa nalkkiin liiasta väkivaltaisuudesta. Yhdessä haastattelussa Tarantino kieltäytyy vastaamasta kysymyksiin, joissa yritetään maalata kuvaa että elokuvaväkivaltaa puskevilla on vastuuta todellisesta väkivallasta.
Tässä hipit naurettavastikin hokaavat vähän niinkuin että juuri näin on ja sitten typerästi hyökkäävät alan kimppuun. "Ala" sitten pistää vähän haisemaan ja homma viedään melko överiksi. Pidän tätä aika vahvana haistawittuna näille kriitikoille, jotka symbolisesti tapetaan kunnolla kuoliaaksi näyttäen lisäksi ettei heidän agendastaan välitetä pätkääkään. Tässä ajatuskuviossa on myös läsnä toteamus että ne kriitikot ovat vain kykenemättömiä witun tekopyhiä hippejä. Tärkeänä pointtina että eivät oikeasti kuitenkaan ole niin jaloja. (Esim puhkovat renkaan ja lopulta yrittävät myös teilata. Eivät vain osaa.)
Sitä voi sitten pohtia kävikö Tarantinolla egon päälle ja jos kävi, niin mitä esim minä pidän siitä että minä olen maksanut leffalipun nähdäkseni hänen julkisen haistawittunsa? Tietyllä tapaa tietenkin tykkään tällaisesta.
Taitaa olla elokuva Hollywoodista tuo Tarantinon uusin, käsittääkseni DiCaprion hahmo on telkkaristara?
Eli ei siis varsinaisesti filmitähti?
Tarnatinollahan Tarina ei ole enään pitkään aikaan ollut se juttu vaan jätkä on jumiutunut Elokuvan keinoihin ja näyttävyyteen.
Kuin ikään koristaituri joka ei keskity voittaamiseen vaan näyttävyyteen.
Sääli.
Pitäähän tuo katsoa jo pelkästään Bruceleen takia mutta en odota suuria.
Tarantino menetti uskottavuutensa viimeistään Bear jewiin, vaikka voihan senkin tulkita syvävittuiluna juutalaisten innokkaan uhriutumisen ja reaalimaailman tekojensa ristiriidalle.
Bearjew on iljettävä sadisti kuten muutkin amerikkapojut hekotteluineen ja rautaristiveteraani kohtauksen vaikuttavin hahmo.
Tarantino on osoittautunut aika herkäksi vastaamaan teoillaan omahyväisen (etniseenkin) nillittämiseen. Kun jenkkischwartzet kävi soiluamaan nigger-sanan käyttöä, Tarantino tempaisi pöydälle Djangon.
Hatefullin typerän mustankullinimemis-hekottelun voipi tulkista bearjew-teeman jatkumona, esityksenä siitä että nämä uhriutujarodut ovat tasan yhtä kusipäitä kuin sortajansa, vain heikompia ja siten julmempia.
Se näkemä voisi olla ydin todella vahvalle kerronnalle mutta Tarantino pysyy syvällä Elokuvassa ja vain vihjailee.
No, sitä ovat valtavirta-taitelijat tehneet ajasta aikaan.
Ehkä tuo Lassen mainitsema väkivallan graafisuus on kaiku uhmaamisesta, mene tiedä. Pitää katsoa.
Tänää tuli taas Green Mile ja pitihän se katella.
On se kuitenkin niin hemmetin kaunis ja sadunhohteinen elokuva ettei toista ole.
Jo pelkkä visuaalisuus on kerrassaan mahtavaa.
Heh, kerran oltiin jossain seurueessa ja mimmit fiksuina koettivat källisti tuoda esiin jätkien perimmäistä lapsellisuutta, niinkuin nyt tapana on.
Kysyivät "minkälaisen supersankariominaisuuden ottaisit niinku?"
Jätkät ei tuottaneet pettymystä, sieltä tuli supermiehet wolverinet näkymättömät teleporttaajat osv..
Kun multa oikeen tingattiin, nostin John Coffeyn. Kerroin tunteelisen esimerkinkin.
Olin aivan vähällä esittää vastakyssärinä jotta haluaisko joku arvon daameista olla jotain muuta kuin miehet hulluksi saattava Kirke Venus Afroditis Troijan Helena.. mutta en sitte.
Kaskun ne lämpeni niin kovin kerronnalleni.
Ei voiku ihmetellä miks muutjätkät oli ja ovat niin pällejä.
Vihreä maili on varmaankin paras leffa sitten seitkytluvun.
DiCaprio esittää juu TV-staraa, jonka ura alkaa olla taputeltu. Jos ajaudut TV-sarjan tähdeksi, hankala siitä on ponnistaa oikeaksi näyttelijäksi, kaikilla ei edes taidot riittäisi.
Totta, tarinaa ei ole siinä mielessä, että sillä tarkoitetaan juonta tai jotain tarkoitusta, miksi elokuva piti tehdä.
Missään Tarantinon kirjoittamassa leffassa ei kyllä ole tarinaa(?), niin eihän tässäkään. Välillä riittää elokuvassakin vain seurailla ihmisten elämää, jos se on tehty kiinnostavasti. En koe omaa elämäänikään miksikään tarinaksi, tää vaan on tässä ja kohta ei oo.
Lassen väkivaltapohdinta oli hyvä, itse vaan
paljastus:
tunsin mielihyvää ja ajattelin että graafisuudella haettiin hyvitystä, koska Mansonin porukoiden teot oli aika mielettömiä. En ollut oikein tietoinen tästä Tarantinon ja median väkivaltadebaatista - Lassen tulkinta on varmaan oikea. No pidän omasta kiinni edelleen, kun katson seuraavan kerran tämän.
Itse en yleensä usko juuri minkään mielenkiintoisen olevan vain yhdellä asialla selitettävissä. Muuten se ei olisi mielenkiintoista. Ja Tarantino ansaitsee tulla kutsutuksi vähintään mielenkiintoiseksi. Periaatteessa tuo olisi heikosti argumentoitu, mutta sanotaan nyt sitten että homma pätee myös käänteisesti: Tarantino kykenee täyttämään useita funktioita samanaikaisesti monilla ratkaisuillaan ja se osaltaan tekee setistään mielenkiintoista.
Liittyy paljastuksiin, mutta en siis väitä omaa tulkintaani ainoaksi oikeaksi tai oikeastaan edes primäärisyyksi. Mutta tuskin mainitsemani on haitannutkaan.
Tarantino on todentotta merkittävä ohjaaja, harvaapa kolleegaansakaan voi kutsua ilmiöksi.
Pulp Fiction kuitenkin synnytti genren josta saamme nauttia/kärsiä pysyväisasetuksella. Sen enempää analysoimatta.
Ja kun Jackie Brown oli niin täydellinen..
No, Tarantinolle (perkeles kun nuo mun nakit ei suostu kirjoittaan oikeen, aina tulee tarnatino) kävi kuten usein käy, alkoi uskoa omaan legendaansa.
Väkivallasta hän edelleen saa tehtyä jotain hysteeristä.
Leffoissa aivan perustellusti ei voi erottaa yhtä tekijää kokonaisuudesta, vaikka sitä kovin yritetään.
Elokuva kun on niin monen tekijän yhteisvaikutuksen viihdetaidetta tai taideviihdettä. Elementtejä ei voi vakiinnuttaa, lopullinen tulos on aina jotain muuta kuin mitä haetaan. Ja kuten huomattu on, viimeisen päälle laskelmointi tappaa sen jonkin kummallisen viehäkkeen mikä parhaissa leffatarinnoissa on. Tai ei ole.
Se siitä.
Kattosin tossa ton yhdengenren rynkytyksen Atomic Blond'n.
Näitä sarjakuvamaisia supermalliagentteja on aika riittävästi mutta kyllä tää sekaan mahtuu ja on jopa onnistunut.
Lähinnä koska Charlize Theron joka jostain syystä on merkitty myös tuottajaksi.
Mutta myös koska tapahtumapaikkana on muurinjakama Berliini hetkeä ennen yhdistymistä ja ennen kaikkea henkilkökohtaisesti.. olen kiinnostunut tuosta ohjaajasta. David Leich on mielenkiintoinen tyyppi eikä vähimmin sentakia että on intohimoinen hojoilija.
Kovan tason stunttimies josta pääsi myös puheosiin, on käsikirjoittanut, tehnyt ääniä, apulaisohjannut, tuottanut ja lopulta päässyt ohjaamaan.
Eikä tässä blondissa osu ollenkaan ohi.
Tarina ei ole kaksinen, taas on kylmänsodan agentit hukannu vakoojalistan jota kaikki tavoittelee. Ja sitte tapellaan ja ajetaan takaa ja karkuun.
Mutta tässä rytmi on jäntevä, hiukan kohtaukset menee pitkiksi eli puudutus iskee..
Mutta hyvää leffajutsua ja otetut tällit ottaa kipeää ja jättävät jäljen.
Ja ennenkaikkea Berliini.
Juuri se minunkin kokema jäänsininen viileys ja osaamisen valtava taso, tyylikkyys joka ei ole muotoon sidottu vaan sisäinen/ulkoinen jytinä.
Ultraviileät interiöörit kombinoivat raakojen ja osumaa-ottaneiden betonipintojen kanssa erittäin onnistuneesti.
James McAvoy on vahva ja uskottava sekopallon esittäjä ja Theron on vaan vuori.
Pinnallisen leffan pääosa pitää vetää pinnallisesti, mutta aivan kuin veljensä John Wick saa tämä hahmo sisäisiä kiemurteita näkyviin.
Sitäpaitti se touhaa nätin tytön kanssa eikä voi tietää onko se vaan ammattimaista vai oikeesti vänkää.
John Wick on tämän leffan sukulainen. Ohjaaja Leich oli toisena ohjaajana ja tuottajana rymistelyssä tuossa ja starat Keanu & Charlize treenasivat kimpassa leffahojoilua. Joka kyllä molemmilta sujuu.
Vänkä yksityiskohta, Blonde pukkaa tauotta kasarisakemannipoppia, yheksänkyt yheksän ilmapalloa soi..
Mutta leffan ajankohta on -89 ja senaikainen Berliini oli erittäin sykkeellä. Eli nuo biisit auttamattoman retroa.
Ristiriita voi viitata brittitiedustelun ja CIA-jäärien (John Goodman) ripustautumisessa kylmään sotaan, joka veteli tuolloin jo viimeisiään.
Mä oon tullut siihen tulokseen, et mun keski-ikäisen naisen sisuksissa asuu nörtti noin 16-vuotias poika, koska katselin sairaslomalla ollessani leffat Iron Man 2, Iron Man 3, Avengers: Age of Ultron, ja suunnittelen katsovani pätkän Avengers: Civil War. Että repikää siitä hjuumorin tynkää. Tai jotain. Chris Evans Kapteeni Amerikkana vaan on aika hottis ja Robert Downey Jr, , että joo....
Eikai sarjishahmosankareitten uroilun ihastelu ole mikään nörttileima?
Ne on kivoja satuja, esteettisiä ja vauhdikkaita ja nykyään käsittämättömän viihdyttäviä.
Minua haittaa vaan se että tarina usein edellyttäis hahmon/senmaailman taustan haldaamista.
Wolverine on ollu poikkeus, se historia on tuotu esiin tehokkaasti. Ne leffat on ollu tajuttavia ja mukaviakin.
Kattelin tossa ton Ikitien, olipas vahva esitys.
Antti Tuurin romaani lihallistettuna, valotetaan ihmisryhmää joille ei käynyt hyvin. Neukkuihin hakeutuneita amerikansuomalaisia.
Päähahmo oli amerikastapalannut, sisällissotaan pakotettu pasifisti joka muilutettiin kommunistina Neuvostoliittoon jonne pakotettiin jäämään ja jälleen pakotettiin kolhoosiin vakoilijaksi.
Voi herranenaika se kolkytluku oli karua. Se, että tarina on tosi ruopaisee vielä syvemmästi.
Rujo ja silti esteettinen esilletuonti, Karjalan kesät olivat kuulaita ja agraarikolhoosi näytti idylliseltä.
Hahmot olivat uskottavia, jotkut jopa tavattoman hyviä. Tommi Korpela on liki täydellinen, karupiirteinen mies pystyy naamaa vääntelemättä esiintuomaan tunnetiloja vähintään yhtähyvin kuin Kai Lehtinen.
Tämä outolintu Eedit Patrakka oli aivan loistava isää etsivänä pikkutyttönä.
Näyttelijätyö oli kauttaaltaan ensiluokkaista, Ville Virtanen oli erityisen vahva.
Hyvä ja vahva leffa, suomalainen jokisimpukanhelmi.
Länkkäreitä.
El Dorado 1967 on klassikko josta tykkään koska rytmi on rauhallinen, samoin kameratyö ja John Wayne on jännittämätön. Robert Mitchum nauttii silminnähden saadessaan esittää jotain muuta kuin jäyhää ja vaarallista ja nuori James Caan on täynnä hyvää virtaa.
Ei tämä parhaita ole mutta hyvä.
Suomen lahja länkkäreille on Speden, Veskun ja SImon repivänhauska Hirt tämät tömät.
Joka kerta se vaan naurattaa, sällit on nuoria ja hyvässä vedossa ja länkkärikliseet on hallussa. Sitäpaitti Spede omistaa, omisti LeMatin.
Hyrryrryr.
Tänään tuli Valley of violence, pääosissa Ethan Hawk ja John Travolta.
Eipä ollu erikoinen, itseasiassa aika köppäänen tarinantynkä. Mutta sällit osaa ja kuvakuljetukset oli perinnetietoisia.
Aika harva juttu oikeestaan ärsytti, eli ihan katseltava parituntinen. Kiva koiru.
Niin kattelin sit tänään Captain America; Civil war. Hömppäähän tuo on, viihdyttävää kylläkin. Ja hyvä kysymys siinä, kun hallitukset haluavat Avengersit YK:n alaisuuteen toimimaan silloin, kun he haluavat ja minne he haluavat. Iron Man kannattaa, Kapteeni ei. Jos käsky onkin oman mielen vastainen, voiko siitä kieltäytyä? Kinaahan siitä tulee. Hyvää kinaa. Ja Winter soldieria näyttelevä Sebastian Stan on kyllä ilo silmälle. Ja osasyy osapuolien epäsopuun, sivumennen. Tykkään, siis tästäkin leffasta.
Niin ja mä rakastan niitä Stan Leen cameorooleja; . VIimeisin oli siinä Captain Marvelissa ja sen jälkeen Stan Lee siirtyikin yläkerran orkesterin seuraan.
Onpa noita supersankarileffoja tehty tehty hurja määrä. No, mikäs siinä, kuka nyt lypsävää lehmää tappaa ja mukavaa viihdettähän ne on.
Katsottiin Gravity. Hieman yllättäen olivat ryssät taas hieman ryssineet asioita, edes avaruudessa et pääse niitä karkuun. Jotenkas astronautit George Clooney ja Sandra Bullock sitten poukkoilevat tyhjiössä, pähkäillen miten päästä kotiin. Ärsyttävin piirre elokuvassa oli se, että se yritti olla realistinen, mutta sitten draaman vaatiessa painovoima toimi välillä ihan omalla logiikallaan. Ja astronauttien kohdalle osuvan vaarallisen avaruusromun määrä oli ihan posketon, ei niistä alun tapahtumista sellaista määrää voi ainakaan maalaisjärjellä ajateltuna syntyä. Olin yllättynyt ja närkästynyt siitä, miten puolivillaisesti noihin leffan olemassaolon oikeuttaviin asioihin suhtauduttiin.
Näyttelijät tietty olivat hyviä ja pidin myös siitä, että enimmäkseen toimivat tehokkaasti ja fiksusti, astronauttiamiksessa ei oltu nukuttu. Sitten, edes George Clooney ei kyllä oikeasti lohduttaisi itseään tai ketään höpöttämällä näteistä silmistään kun on kuolemassa. Ehkä se on vaan amerikkalaisutta, mitä en ymmärrä, mutta välillä dialogi häiritsi. Mutta sitten varsinainen pihvi. Avaruuteen (hitaasti) kuoleminen on kyllä kiehtova kohtalo, kun ote irtoaa ja aivot hahmottaa, että tässä ei auta enää mikään mahti. Se jotenkin tuntuu raskaalta kohtalolta verrattuna tavanomaisiin maanpäällisiin tapoihin heittää henkensä. Ray Bradburyn Kuvitettu mies -kirjassa oli myös tarina, jossa seurattiin onnettomuuden takia avaruudessa eri suuntiin porhaltavien astronauttien viimeisiä hetkiä. Palat sitten tähdenlentona tai päädyt kiertämään tyhjyydessä maailmankaikkeuden loppuun saakka, siinä on jotain erityisen lopullista.
Hyvää oli myös kauniit kuvat maapallosta. Kyllä siinä roska menisi monella pojalla ja tytöllä silmään, jos pääsisi ihailemaan maapalloa tuolla tavalla "lähietäisyydeltä" avaruuspuvussa leijuen.
Pitää nyt katsella luupään kehuma the highwaymen loppuun. Jouduin keskeyttämään ekalla yrittämällä, mutta lupaavalta se vaikutti.
Gravity oli pakollista katsottavaa fysiikan opettajalle. Siinä on muutamia hienoja juttuja, kuten impulssin näkyminen, olikohan palosammuttimen kanssa. Ja sitten anti on suuri, kun googlaa virheitä ja alkaa kelailemaan. Lamppuja saattaa syttyä ja osa jo sellaisella tasolla, että lukiofysiikka voi avautua. Yksi esimerkki on ihan sen romun kiertäminen. Jos se kerran kiertää eri nopeutta kuin Bollocks, niin myös sen kiertoradan tulisi olla eri. Leffassa molemmat ikäänkuin kiertävät samaa rataa. Fysiikan pähkäilijälle onkin mielenkiintoinen kelailu, että onko pienemmässä vai isommassa ympyrän muotoisessa kiertoradassa suurempi nopeus ja että mitä käy jos yhtäkkisesti vaikkapa ympyräradassa kasvattaa nopeutta? (Kelailu on mielenkiintoinen, koska se saattaa aikaansaada pohdinnan että kuinka tämä on mahdollista.)
Juuri luin jostain, että olivat leffassa tehneet aika hyvän läppä-"mokan". Kuvausryhmä ilmeisesti näkyy heijastuksessa olikohan kypärästä jossain taustalla leijumassa myös avaruudessa. Nerokas tapa saada välkky lopulta huomaamaan että onkin tyhmä.
Unenomainen avaruusodysseia. Kosminen kuilu kurkkii takaisin.
James Gray on laatuohjaaja ja Ad Astra hänen magnum opuksensa.
Se on näkemistäni scifi-elokuvista kenties paras.
Elokuva on tyylikäs, mutta ei päällekäyvän ilmeisellä, saatika tyhjänpäiväisellä tavalla. Estetiikka ja sisältö ovat sopusoinnussa.
Ainoa töksähdys oli lopetuksen lievä pateettisuus.
Pittin jälki amerikkalaiseen (tai ylipäätään) elokuvaan alkaa olla jättiläismäinen.
Lisäjäsentelyä ehkä toisen katsomiskerran jälkeen.
Että repikää siitä hjuumorin tynkää. 
, että joo....
