Nämä voisi kytkeä aiemmin mainittuun taipumukseen välttää pistintaistelua. Avoimella kentällä pistintaistelun uhatessa taistelutahdoltaan heikompi osapuoli luultavasti väistää, koska se kykenee väistämään. Käsikähmään joutuminen on todennäköistä erityisesti silloin, kun vihollinen kohdataan (yllättäen) suljetussa tilassa, josta väistäminen ei ole mahdollista. Tällaisia tiloja ovat esimerkiksi ensimmäisestä maailmansodasta tutut juoksuhaudat. Juoksuhaudassa tai vastaavassa tilassa pitkän kiväärin päässä oleva pistin taas ei ole paras mahdollinen ase, vaan päädytään käyttämään juuri noita lähitaisteluketjussa eräästä aikalaislähteestä siteeraamiani "puukkoja, lapioita, hakkuja, piikkilankasaksia, pistooleja, valopistooleja, kiviä" ja muita tilapäisvälineitä. Suljetussa tilassa, josta väistäminen ei ole mahdollista, ihminen myös taistelee raivokkaammin.Kari Aittomäki kirjoitti: ↑tammi 9, 2020, 03.45 Jotain pistintaistelusta kertonee se, että eka maailmansodassa sällit käytteli juu pistinhalkoaan mutta käsikähmässä kenttälapiota.
Tästä päästäänkin sitten aiemmin postaamallani videolla nähtävään brittien pistinkoulutukseen. Koulutuksen tarkoituksena on ehdollistaa sotilaat niin, että pistimen kiinnittäminen nostaa aggressiota ja taistelutahtoa. Tämän ansiosta sellaisessa (epätoivoisessa) tilanteessa, joka on ratkaistava rynnäköllä, voidaan estää taistelutahdon lamaantuminen (koska etäisyys on vielä sellainen, että vihollisen suora kohtaaminen voidaan välttää pysymällä paikoillaan) ja saada joukko liikkeelle käskemällä kiinnittämään pistimet. Tiettyjä jälkiä tästä aggressiosta on nähtävissä myös kaartilaisissa heidän osoittaessaan häiriköiviä turisteja pistimellä, kuten Karin aiemmin postaamassa kuvassa.