Käveleminen ja jalkamarssi

[Antti]

Tämän ketjun aiheena siis käveleminen sekä yksittäisen taistelijan etenemiskeinona että marssin suoritustapana. Ensiksi mainittu siis erotuksena juoksemisesta, hiipimisestä, konttaamisesta, ryömimisestä ja syöksystä, jälkimmäinen erotuksena moottori-, hiihto- tai pyörämarssista.

Alkuun lainaus Tuntemattomasta sotilaasta (5.II):

Koskelaan ei mikään rasitus näyttänyt pystyvän. Tasaisesti keikkuivat hänen hartiansa miesten edellä kilometrin toisensa jälkeen.
– Opetelkaa kävelemään oikein, oli hän valistanut miehiä.
– Älkää astuko jäykästi ja jännittäen. Askeleen täytyy olla semmoinen rento ja taloudellinen niinkuin sälleillä. Semmoinen vetelän ja hulttiommen näköinen kävely on kaikkein säästävin. Jalan täytyy tehdä matkaa lantiosta saakka.

Onko kellään näkemystä, millaiseen kävelytekniikkaan Linna tässä viittaa? "Rento ja taloudellinen" ei nyt sinänsä kerro mitään. "Vetelä ja huolttioin" ei kuulosta siltä, minkä mieltäisin taloudelliseksi kävelyksi. Viimeinen lause kertoo jotain konkreettista, mutten ihan hahmota, mitä sillä tarkoitetaan.

Nykyään kai oletetaan, että varusmiehet osaavat kävellä. Jos opaskirjallisuutta katsoo, niin Liikuntakoulutuksen käsikirja (2015) käsittelee kävelyä vain sauvakävelyn yhteydessä, ja Sulkeisjärjestyksen käsikirja (2016), jonka alaan aihe vanhastaan kuuluisi (sulkeisjärjestyshän on nykyään ihan oma juttunsa), ei käsittele muuta kuin askeleen pituutta ja tempoa.

[MikaM]

Tuohan on joka teinin tyyli, joka suuresti ärsyttää edeltävää sukupolvea. Variaationa sellainen, jossa kantapäät osuu vähän liian aikaisin maahan potkaisten pienen ylimääräisen pölypilven ilmoille. Kumpikaan ei ole erityisen hyvin etenevä tyyli, mutta sitä jaksaa yöt läpeensä jatkaa.

[Antti]

Tuossa taitaa olla kyse siitä, että heilahdusvaiheessa jalkaterän asennosta riippuen joko kantapää tai varpaat osuvat maahan ennen kantaiskua, eli jalkaa ei nosteta tarpeeksi. Varmaan teini näin mielellään kävelee vaikka koko yön, mutta tuskin se on erityisen taloudellinen tapa kävellä.

Preussilainen marssioppi korostaa sitä, että jalkaa nostetaan heilahdusvaiheessa riittävästi mutta vain sen verran, etteivät varpaat osu maahan, koska tarkoitus on välttää turhaa rasitusta.

[MikaM]

Paraatimarssissa jalka potkaistaan eteenpäin polvesta alaspäin rentona. Saadaan terävyyttä ja näyttävyyttä. Lyhentää askelta hiukan.
Sanottakoon, että ovat henk koht makusteluja nämä.

[Antti]

Selmintz käsittelee pistinkirjassaan (1825) myös kävelemistä. Hänen ohjeensa tiivistettynä:

1. Kantaiskun sijaan päkiä osuu ensimmäisenä maahan.
2. Heilahdusvaiheessa polvi oikenee kun heilahtava jalka on ohittanut tukijalan.
3. Yläruumis liikkuu eteenpäin suorassa painon siirtyessä tukijalalle.
4. Askeleen pituus määräytyy miehen pituuden mukaan.

Viimeinen ohje ei tietenkään sovi tahtimarssiin suljetussa järjestyksessä, koska silloin kaikkien on tietysti astuttava samanpituisia askelia.

[Lasse Candé]

Onkohan tekniikan varioimisessa järkeä? Omat inttikokemukseni tukisivat tällaista. Ne ovat tietenkin helpompia rasteja kuin monta päivää jatkuvat jutut.

Pitkäkestoisuudessa kovin rasti oli alle tai yli 60 km kävely olikohan Iitistä Haminaan, niin että kesti yön yli. Ns tupamarssi. Kannettiin ”kevennettyä täyspakkausta”, mutta toisaalta myös joitain ryhmäkohtaisia kamppeita.

Pointin kannalta, muistaakseni kaikki muut paitsi minä ja yksi toinen käveli oudosti seuraavana päivänä ja oli kremppaa. Minulla tuntui eniten jalkapohjissa, eli varmaan tuollaisissa on sukkien taitava käyttö keskeistä.



Wittumaisin marssi oli huomattavasti lyhyempi. Piti kantaa ohjusryhmän kamppeita, kuten ITKK, ohjuksia, viestintävälineitä jne paljon lyhyempi matka. Tässä oli juurikin keskeistä vaihtaa kantoasentoa riittävän usein ja jopa kannettavia keskenään.



Arvaan tosiaankin, että keskeistä on vaihtelu, pohjautuen kokemuksiini. Täällä on varmasti paljon kokeneempia tallustelijoita, joten olisi kiva lukea ajatuksia.

[Hemmukka]

Jalkojen tottumuskysymys toki.
Mutta hyvät sukat ja pohjalliset tärkeät, auttaa huomattavasti.
Itse suosinut merinovillasukkia.
Minulla tulee fyysisessä duunissa turvakengissä ehkä 10km kävelyä päivässä, siinä on jalat kovilla jossei hyvät varusteet.

[Joeli T.]

Löysä, eteenpäin lyhyt ja taaksepäin vähän pitempi askel joka tulee keskivartalosta saakka on ainakin se mitä mulle on opetettu pienestä partiolaisesta alkaen.

Se tulee oikeuksiinsa käytännössä silloin kun on kantamusta ja matkaakin useampi poronkusema. Rinkan kanssa, painopisteen tullessa vähän ylemmäksi, samaista askellusta voisi kuvailla tuntuvan hallituksi kaatumiseksi missä asetetaan aina yksi jalka kerrallaan eteen juuri sen verran että kaatumisliike ei pysähdy rysähdykseen. Siinä mielessä tunnistan Linnan kuvauksen, ja sillä taloudellisuudella pärjäsi muistaakseni ihan hyvin.

[Kari Aittomäki]

Hauska aihe kaikessa puisevuudessaan.
Tuo Linnan esimerkkihän kuvasi maantiemarsseja, loputonta tallustamista kohti Karjalan laulumaita.
Siitähän voi tosiaan tehdä huvinkin vähäeleisen ja energiaasäästävän liikkeen.
Siinäki hommassa on pitkäraajaisilla kevytrakenteisilla kurkipojilla kevyempää, sattans.

Maastossa tilanne on jo toinen, kimmo-ominaisuudet pääsee peliin.
Jos pidetään vähä vauhtia, se laittaa etenkin alamäessä koordinaation koville kun lihastyöstä tulee resistatiivista ja jalansijojen varmuudesta todellinen turvallisuuskysymys.
Kattokaapa joskus kun telkusta tulee maastojuoksua, esim suunnistusta.
Se on hemmetin komean näköstä.

Brittikommandoilla merijalkaväkenä on olemassa rantakivi-tanssi, en muista slanginimitystä.
Ne pomppii kiveltä kivelle hyödyntäen eteensuuntaavaa liike-energiaa ja askelrytmiikan herkkyyttä.
Mahtavan näköstä. Niinkuin ammattilaisten tekeminen kaikki.

Marssin mahtavuudesta mahtavin esimerkki.



88 askelta on oikea rytmi.

Mitä'hän nuo kiväärit on?

[MikaM]

Tuosta mettästä tulee mieleen, kun käytiin koiran, vaimon ja siskon (muh bitches...) luontopolulla. Sinne käveltiin tasaasta ja mun rento tyyli oli vähän hitaampaa kun naisten kiskominen. Vaan kun metsä alko nousuineen ja laskuineen, juurakoineen ja kivikkoineen niin jo alko huutelu, että mitä sä juokset. Eri maastot eri jaloille, sano.

[Antti]

Kehohan voi tottua asioihin myös niin, että lopputulos on haitallinen kokonaisuuden kannalta, mikä lienee tietokoneen ääressä istuville tuttua. Taito-oppimisen kannalta on tietysti hyvä, että pääsee tekemään suorituksia sopivasti vaikeasti olosuhteita vaihdellen. Usein taitoja opetettaessa annetaan kuitenkin jonkinlaisia malleja ja pilkotaan kokonaissuoritus osasuorituksiin, joita sitten harjoitellaan erikseen jonkinlaisena "kuivaharjoitteluna". Lopulta tietty ampumaan opitaan ampumalla, painimaan painimalla ja kävelemään kävelemällä. Kaikissa näissä myös pitää tietää jotain käytettävien välineiden ja varusteiden käsittelystä ja valinnasta. Kävelemisessä tulee helposti kävelijän kävelyosaamisesta riippumattomia ongelmia, jos esim. kenkiä ei ole ajettu sisään ennen pitempää reissua, tai jos ne ovat väärän kokoiset. Varsinaisen kävelytekniikan suhteen varsinainen koulutus näyttäisi nykyään rajoittuvan siihen, että opetellaan kävelemällä tietyllä tavalla paraateissa ja muissa vastaavissa vähemmän oleellisissa yhteyksissä ilman, että sen ajatellaan olevan mikään malli siihen, miten muuten pitäisi kävellä.

Löysä, eteenpäin lyhyt ja taaksepäin vähän pitempi askel joka tulee keskivartalosta saakka

Mihin tuo taaksepäin pitempi askel viittaa?

Askeleen pituus syntyy oman pituuden lisäksi nähdäkseni siitä, kuinka pitkälle tai kuinka "korkealle" jalka on heilahtanut, kun sen varaan kaadutaan. Voisin kuvitella, että taloudellisuutta saavuttaa ainakin siinä, ettei tee turhaa työtä esimerkiksi niin, että heilauttaa jalkaa ensin eteenpäin ja palauttaa sitä sitten takaisinpäin ennen kuin kaatuu sen varaan. Heilahduksen ylärajan asettaa taas se, että on pystyttävä siirtämään paino sen varaan: spagaattiasekeleella tämä ei onnistu. Tämä tietysti pätee tasaisella maalla, epätasaisessa maastossa joutuu nostelemaan polvia vähän kuin portaissa. Homman voi kai silloin sanoa lähentyvän kiipeämistä.

[Lasse Candé]

Tuo eteenpäin lyhyt, taaksepäin pitkä tarkoittanee käytännössä sitä että painoa siirretään eteenpäin suhteessa siihen mihin kohtaan askelmerkit osuvat. Käytännössä maakontaktissa enemmän päkiöille.

Löysin itse vastaavan kävelytyylin joskus, mutta olen sittemmin lakannut ajattelemasta asiaa.

Mielikuvana voisi toimia että kävelee karaten zenkutsudacheilla, eli niillä sankariasennoilla missä on etupolvi koukussa ja takajalka ojennettuna kauas taakse. Siinä asennossa juuri näkyy kuinka etujalka ei ole paljoa vartalosta eteenpäin, kun taas takajalka on kaukana taaksepäin.

Tällaiset selitykset toimivat vähän huonosti. Asiaa kannattaa kokeilla. Yrittää pitää askelpituuden samana, mutta ei anna astuvan jalan mennä maahan kovin kaukana edessä. Käytännössä tässä sitten huomaa että kävelystä tulee enemmän päkiävoittoista ja taakse jäävä jalka irtoaa maasta kauempana.

Asiaa voi myös kokeilla toista kautta. Yrittää kävellä pitäen painon niin takana kuin pystyy, jolloin astuu pidemmäs eteen ja paino on enemmän kantapäillä laajassa skaalassa.

[Hemmukka]

Aika hyvä testi on oku vaellusreitti, kuten vaikkapa 70km karhunkierros.
Muutama päivä aikaa, tai jos astetta kovempi kaveri niin putkeen.
Siinä ehtii matkanvarrella moneen kertaan miettiä kävelytyyliä ja varusteiden istuvuutta.
Vanha viisaus toimii, matka ei tapa vaan vauhti.
Ihminen kyllä pystyy pitkiäkin matkoja kävelemään päivittäin, tuhansia vuosia näin tehty.

[MikaM]

Olispa Sahara Anderson näyttämässä mallia.

[Eppu]

Ilmatorjuntataustaisena en ole jalkamarssien erikoismies, mutta olen kuitenkin jonkun verran kävellyt. Nykyisessä elämässä tulee kellon mittauksien mukaan keskimäärin reilut kolmetoista tuhatta askelta päivässä.

Nopeuden tappavuudesta täällä onkin mainittu. Itselleni on ihan ala-asteikäisestä kävelyssä ykkösprioriteettina ollut matkan taittaminen mahdollisimman lyhyessä ajassa. Nykyisinkin suurin osa kävelystä on toki kahden pisteen välistä kulkemista, mutta rinnalla on yhä enemmän periaatteessa liikkumisen suhteen päämäärätöntä käveleskelyä.

Paljasjalkakenkien käyttö ja kiireen poistaminen ovat opettaneet paljon taloudellisuudesta. Ohutpohjainen tossu ei varmasti ole nopeassa kävelyssä ergonomisin, mikäli tapana on askeltiheyden lisäksi pidentää askelta. Mitä pidemmälle eteen askel menee, sitä enemmän jalka ottaa kantapään takaosalla maata vasten, polven ollessa suorana. Juoksussahan kantapään ottaminen maahan lantiolinjan etupuolella onkin ihan hyihyi, kävellessä se on musta, mutta rajansa kaikella, näin kokemusasiantuntijan suulla.

Mitä tulee suljettuun sulkeismuotoon, kävelijöiden pituuseroja voi lyhyellä matkalla kompensoida järjestämällä joukot muotoon pituusjärjestyksen mukaan. Tällöin käsivaralla tehty ojennus on esteettisesti miellyttävä, mutta myös marssijoiden näkökulmasta helpompi.

Legioonalaisten hidas tempo on huikeaa katseltavaa, myös vaikea synkronoida. Varsinkin alokkailla on paha taipumus lyhentää askelväliä epäluonnolliseksi ja tapana äänekkään rytmikkäästi, jolloin joukko löytää helpommin yhteisen pulssin. Miehekkään tuhovoiman viestinnässä legioonassa erityismaininnan saavat pioneerit, partoineen, nahkaessuineen ja kirveineen.