Hitti vai huti?

[Kari Aittomäki]

Nyt ei nappaa kulttuuriset ristijännitteet. Hudiksi meni.
Tää nappas näin jouluyönä.



Abe aikoinaan kertoili ettei saa Rollareista oikeen mitään säväreitä.
Mä yritin selittää tota sulavaa ja notkeaa rujoutta mutta ei tarttunu.
Ihmiset on erilaisia.

[Doug]

Rollarit on aina menny ohi ja menee nytkin. Tuntuu, että koko orkka soittaa etenkin taimillisesti ihan eri biisiä. Karseeta haromista.

Canada:

[Jorge]

Hitiksi menee vielä, vaikka neljän minuutin rajapyykkiä lähestyessä taantui hetkeksi ruotsinlaivatunnelmaan; nousi sentään takaisin sieltä.

@AlexMachine esitteli tuossa hieman aiemmin tämän seuraavan bändin ja sen myötä siirrymme edellisen biisin unikkoteemasta unikkotuotteisiin.

[Kari Aittomäki]

Hitti, toki. Lämmin ku hyvä villasukkapari ja kuppi vahvaa kahvia jossa tilkka rommia.
Hiukkasen puuttuu sitäjotain ettei olis enemmän.

Pysytään piristeissä, tässä ois sitä jotain, kai. Vaikka tuo lyriikka onki vähä niinku joopajoo, ote on.. ei kovin brittiä.



Mulle muuten just tossa hiljattain lekuri tarjos panacod-reseptiä.
Emmää, ku se surisee päässä.
Otan mieluummin sen tutuksikäyneen kivun.

[Jorge]

Kyllähän tuo hitiksi menee; The Animals kuulostaa lähes poikkeuksetta hyvältä, vaikka kappale - kuten tässäkin - ei olisikaan aina mikään biisinkirjoituksen mestariteos.

Vaikka tuo lyriikka onki vähä niinku joopajoo, ote on.. ei kovin brittiä.

Niin, brittiblues pääsääntöisesti onnistui ottamaan etäisyyttä teeskentelyyn ja ottivat jenkkibluesista soundin, jalostivat sitä omanlaisekseen ja useimmiten lauloivatkin jotenkin omaan kokemukseensa liittyvistä aiheista.

Tuon edellisen biisin on kylläkin sitten kirjoittanut amerikkalainen John D. Loudermilk, jonka kappaleita ovat mm. esittäneet niinkin erilaiset artistit kuin Everly Brothers, Johnny Cash ja Marianne Faithful.

Aika lailla kieli poskessa tuntuu monet biisinsä olevan tehtyjä, ja teeskentelystä puheen ollen: Tobacco Road on alunperin tehty brittiläiselle bändille nimeltään Nashville Teens. Kuten The Beatles, hekin menivät -60- luvulla rokkaamaan Hampuriin, jossa pääsivät sitten mukaan todelliseen Tennesseen soundiin soittaessaan Jerry Lee Lewisin taustabändinä levyllään Live at The Star Club. Myöhemmin he esiintyivät myös Chuck Berryn ja Carl Perkinsin kanssa; -50 -luvun jenkkirokkarithan olivat tuolloin sankoin joukoin Euroopassa etsimässä uutta potkua suosioonsa - Beatletkin tutustuivat Little Richardiin juurikin tuolla Hampurin Star Clubilla.

Nashville Teensiä luonnehtisinkin oman aikansa Joe Bonamassaksi - teknisesti taitavaa poseeraamista ja välillä ollaan samalla lavalla oikeiden rock- ja bluesmuusikoiden kanssa.

Takaisin John D. Loudermilkiin ja 'murican folkloresta revittyyn kitschiin: hän kirjoitti myös biisin Indian Reservation. Sen biisin on levyttänyt moni artisti, mutta viedään kulttuurinen omiminen tappiin saakka eli tässä saksalaisen Orlando Riva Soundin näkemys aiheesta:

[kojiro]

Pelkän kuuleman perusteella en olis ehkä hitittänyt, mutta näyttämöllepano oli sitä luokkaa että HITTI!

Pistetääs ysäriltä teemaan liittyvää:

[Kari Aittomäki]

Olipas orlandovideolla erittäin kiva hattu! Röhröh röh däddändää!

Two in one ei niin napannut mutta inkkarit on sympaattisia ainaki sohvaltakäsin, semihitti.
Laitetaan lisää inkkarijubinaa, maailmanmusiikki-kattauksella.



Aika onnistunut rakennelma tuon päheän loitsutoivotuksen ympärille virkattu on, jep.

[kojiro]

Hitin arvoista jubinaa. Tuli mieleen tämä:

[Jorge]

Mitä näitä kaikkia eteerisiä new age- musavaikutteisia projekteja kasarin ja ysärin taitteessa olikaan, Enya, Era, Enigma jne.
Tuo biisi ola aikanaan aika puhkisoitettu, mutta kyllä se toimii ihan hitin arvoisesti edelleen.

Tuo Enigman (silloinen) pariskunta oli Michael Cretu ja Sandra, jotka tekivät kasarilla popahtavampaa kamaa Saksanmaalla. Kasarivideoon asiaankuuluvasti alussa on noin minuutin intro, ennen kuin päästään musaan.

[Kari Aittomäki]

No nyt jätti totaalikylmäksi, ei napannut mistään kohtaa. Hutihan se semmonen.
Vähä niinku omassa futisjengissä se Huoliteltu Ärsyttävä joka ei saanu tonttiansa pelissä hoidettua mutta jolta riitti koppavuuksia siinä kaiken föönailunsa ja söpöilynsä lomassa.
Pakkohan sellasen samppoopulloon oli kusta.

Jota ilmentämään:

'

Vesku (Klamydia) käyttää Stevejonesin kitarankäsittelystä termiä voimasoittaja.
Se on aika osuva kiteytys minusta.
Koko orkesterille.
Tossaki tuo tihentyvä intensiteetti.. aikamoista kyllä.

[Jorge]

Hittihän tuo.

Vesku (Klamydia) käyttää Stevejonesin kitarankäsittelystä termiä voimasoittaja.
Se on aika osuva kiteytys minusta.
Koko orkesterille.

Ehkä ei nyt sentään koko orkesterille - ainakaan siinä vaiheessa, kun Glen Matlock oli korvattu Sid Viciousilla. Saattoi olla, että basso ei aina ollut edes virta päällä keikalla, tai ainakin se oli häivytetty todella hiljaiseksi, kun Sid ei osannut soittaa lainkaan, vaan oli mukana punk- rähinän vuoksi.

Pulloonkusemisesta siirrytään poppooseen, joka teki kakkakepposia; muun muassa aamiasbuffettiin jne.. Edellisessä biisissä laulettiin Berliinin muurista ja mainitaanhan se myös tässä:

[Doug]

Sliipparit nyt on jo instituutio. Hitti.

Pistolsista sen verran, että Never Mind the Bolocksilla tiettävästi isoimman osan bassoista skulaa nimenomaan Jones. Vicious oli ihan apari. Levy sen sijaan on monumentaalisen tiukasti soitettua rokkia. Ja hyviä biisejä.

Jatketaan lahelaisella humöörimusiikilla:

[Kari Aittomäki]

Joo. Hitti, naurattikin.

Seksipistooleista, kyllähän se soundi oli perin jykevä ja harmittaa ettei jätkät saanu keskityttyä popintekoon.
Mutta onhan kertaleimahdus komeampi kuin pitkä kitutuli.
Ja ehkä siinä tarkoituksellisestikin vedettiin sellanen rokki-idiotismi niin piikkiin ku vaan.
SidV ei osannu soittaa mutta..



1:16
Ja kun sällin mölinä pääty Scorsesen parhaan leffan loppuaameneksi..
Eiköhän se riitä näyttönäkin?

Asiaan, jatketaan suomalaiselle humalanylistely-värssyllä.
Nyt opetteluvaiheesta kertovalla teiniangstilla.



..ekakerran nain ja heti tippurin sain..

[Jorge]

Vaikka vitsi ei välttämättä aukea jonneille, niin Aki ja Turo kokonaisuudessaan on massiivinen kulttihitti.



Tuo coveri Hectorin biisistä toimi varsin mainiosti ja pistetäänkin jatkoksi Hector koveroimassa Lou Reedia, kovin uskollisesti alkuperäiselle idealle.

[Kari Aittomäki]

Onhan tuo niin viilee alunperin että ei tämä ohilyöntikään voi olla. Hitti.
Hector on aina ollut osuva, etenkin sanoituksissaan jotka on aikamoisia.

Äijäkvartetissa (Mestarit) hänen kääntämänsä Neilyoung-klassikko pelitti tosi hienosti, Vapaa maailma kun rokkaa.
Se kun on kuningasbiisi.



Heh, se yksi taltiointi tästä on hyvä kun Pearl Jam antaa tukea Mestarille ja bändilleen, mutta kun Hullu hevonen nousee takajaloille ja lähtee laukkaan, ei meinaa nuorukaiset oikeen kyydissä mukana pysyä.