Sotilaan ominaisuudet ja vaatimukset ennen ja nyt

[Antti]

Muistin vasta nyt, että Suomalaisista upseereista clasulaisina strategeina on tehty ihan väikkärikin:
https://aaltodoc.aalto.fi/handle/123456789/11555

Kiinnostavaa! Tämä liittyy tässä pyöriteltyyn juuri siinä mielessä, että onko tämä clausewitzlainen nerous ainoa sellainen hyvän sotilasjohtajan ominaisuus, joka ei palaudu kulloinkin käytössä olevan teknologian ja joukkojen käytön osaamiseen, ja jota siis ei välttämättä voida edes sotatieteellisen tutkimuksen ja siihen perustuvien opintojen kautta kehittää.

Voi muuten olla niinkin, ettei edellä mainitsemani koulutustaitokaan ole ajasta- ja kulttuurista riippumatonta, eli ehkä se aikamatkaaja ei saisi niillä 1800-luvun alun alokkailla kuitenkaan samanlaisia tuloksia kuin tämän päivän varusmiehillä.

[Andy]

Milloinkas sotakoulut ovat ylipäätään tulleet käyttöön eri maissa?

Antiikin aikana sellaisia ei ainakaan ollut. Rooman tasavallassa sotajoukkojen ylipäälliköt valittiin poliitikkojen joukosta kansanäänestyksellä. Kuulostaisi aika pelottavalta ajatukselta, että Suomen Puolustusvoimat lähettäisi Ukrainaan armeijakunnan taistelemaan ja kansanäänestyksessä ehdokkaina sen komentajiksi olisivat Pekka Haavisto, Li Andersson, Laura Huhtasaari ja Paavo Väyrynen.

Roomassa oli tosin normaalia, että poliitikko hoiti välillä siviilihallinnollisia ja välillä sotilaallisia tehtäviä. Yleensä sotilasurasta kiinnostunut senaattorin poika sai parikymppisenä paikan armeijasta sotatribuunina, joka nykyarmeijassa vastaisi suunnilleen majuria. Tässä hän opetteli sotataitoja ja palveli ehkä myöhemmin myös legioonan komentajana.

Roomalaiset tietysti ymmärsivät että sotimisesta olisi hyvä olla kokemusta ja ylipäälliköksi oli hankala tulla valituksi ihan pystymetsästä. Yleisesti tämä systeemi tuotti selvästi vihollista parempia komentajia, mikä kertoo ehkä eniten siitä, että sotapäällikkyyden periytyminen kuningassuvussa ei sekään ole kovin hyvä tapa kehittää osaavia kenraaleita.

Rooman keisariajalla kansanäänestyksen korvasi keisari, joka nimitti haluamansa henkilöt armeijoiden johtoon haluamillaan perusteilla. Hyvä esimerkki on Julianus Luopio, joka eli 300-luvun jaa. puolimaissa. Hän oli hallitsevan keisarin Constantius II:n (Konstantinus Suuren poika) serkku ja potentiaalisena vallankaappaajana pidettiin kotiarestissa 23-vuotiaaksi asti. Siihen astisen ikänsä Julianus käytti opiskelemalla filosofiaa ja magiaa.

Vuonna 355 Constantius päätti germaanien invaasion takia nimittää Julianuksen keisarikunnan länsiosien kaikkien sotavoimien ylipäälliköksi. Arvo vastaisi nykyään lähinnä sotamarsalkkaa. Julianus "kouluttautui" tehtäväänsä lukemalla Caesarin Gallian sodan sekä Plutharkoksen kirjoittamia sotapäälliköiden elämänkertoja. Vaikka koulutus oli tiivis, se oli tehokas. Julianus löi maahantunkeutujat verissäpäin takaisin yli Reinin ja siirsi sotatoimet Germanian puolelle hävittäen siellä vihollisen maata.

Myöhemmin Julianuksesta tuli keisari ja hän menestyi sodissaan kohtuullisen hyvin, kunnes kuoli haavoituttuaan merkityksettömässä kahakassa Persiassa.

[Antti]

1600-luvun lopulta alkaen alkaa ilmaantua sotakouluja.

Antiikista ja muutenkin on tietysti huomattava, että sellaiseen yhteiskuntaluokkaan kuuluvalla, joka luultavasti pääsee komentajan hommiin, on tietysti ollut enemmän aikaa harrastaa aihetta ja vaikka opiskella strateegeemoja kirjoista tai jonkun kokeneemman opissa, ellei peräti ole roikkunut pienestä pitäen isänsä mukana tutustumassa alaan. Vähän erilaiset ottimet siis.

Niin ja onhan meilläkin suorilla kansanvaaleilla valittu ylipäällikkö!

[Eppu]

Ylimmän sotilasjohdon vaatimukset onkin ihan hyvä spin-off. Ylipäälliköksi ainakin vaaditaan siis laaja kansansuosio, joka perustuu enimmäkseen muihin, kuin sotilaallisiin näkemyksiin. Puolustusministeriksi vaaditaan jonkin ison puolueen jäsenkirja, ja kansansuosiota jälleen kovin monilta muiltakin aloilta. Ministeristä säteilee poliittisuus myös ministeriöön, jossa korkeimmissa viroissa olevat vaihdetaan tarvittaessa näkemysten myötäisiksi, heillä usein myös pitkä sotilastausta.

Puhtaammin sotilaspuolella kenraalikunta on pieni, mutta niin on myös se joukko, josta nämä valikoituvat. Aikaisemmin jo viittasin siihen, että eversti on ensimmäinen sotilasarvo Suomessa, johon kaikki yleisesikuntakoulutetut upseerit eivät ylene.

Pidän muuten historiallisten arvonimien rinnastamista nykyaikaisiin sotilasarvoihin haasteellisena. Samannimiset sotilasarvotkin voivat käytännössä tarkoittaa aivan erilaisia tehtäviä, nykypäivänäkin esimerkiksi majuri voi toimia suurin piirtein ryhmänjohtaja-taisteluosaston komentaja -akselilla.

[sinappi]

Eikö talvi- ja jatkosodassa molemmissa laitettu kenraaleita vaihtoon, kun eivät suoriutuneet odotetulla tavalla? Minä uskon, että rauhan ajan asevoimissa jokaisella johtamisen tasolla voi olla kyvyttömiä sotilaita, joiden kyvyttömyys paljastuisi vasta sodassa.

[Eppu]

Vaihdettiin kyllä. Vaihtamisen haaste on toki myös siinä, että sitten joku toinen joukko saa johtajakseen sen, joka ei kyennyt johonkin. Ylimääräisiä kun ei ole. Ja olen samaa mieltä siitä, että kyvyttömiä varmasti on.

Toki RA-tehtävistä suoriutumisen näytöillä ei pidä tuomita ketään, mutta kuten ei radioissakaan, en usko ihmisissäkään olevan mitään käänteentekeviä sotakytkimiä, joita napsauttamalla saisi oikeat tehot päälle. Moni uskoo että on, mutta olen huomannut näin uskovien ihmisten olevan about vuosien 1960-2014 välisenä aikana kentälle pelaamaan tulleita, jotka pitävät yllä mustavalkoista RA/SA-maailmankuvaa.

Isäni kysyi äitini yrittäessä siirtää kaivonkantta, että mitä tapahtuisi, jos hänen sormet jäisivät väliin. Hätä kuulemma antaa voimaa. No jäiväthän ne. Ei antanut niin paljoa voimaa.

[Aihki]

Vaihdettiin kyllä. Vaihtamisen haaste on toki myös siinä, että sitten joku toinen joukko saa johtajakseen sen, joka ei kyennyt johonkin. Ylimääräisiä kun ei ole. Ja olen samaa mieltä siitä, että kyvyttömiä varmasti on.

Onkohan kukaan tehnyt WW2 pohjalta tilastoa miten vakinaiset- kontra reservin upseerit selvisivät. Olen jotenkin saanut käsityksen, että komppanian päällikkö -tasolle asti selvisivät reserviläiset aika hyvin, mutta kuinka moni heistä päätyi ylemmäksi?

Sopivassa paikassa työnjohtotaso+RAUK tai/ja RUK varmaan antoi hyvän pohjan nimenomaan (vanhempien) reserviläisten johtamiseen tavalla jota varusmiesten opeetaminen ei ehkä anna.

[Andy]

Minun käsittääkseni ainakin Yhdysvaltain armeijassa toisen maailmansodan aikana huomattiin että joku rintamakomentajana epäonnistunut upseeri saattoi olla hyvinkin pätevä muissa tehtävissä. Esimerkiksi sotatoimien suunnittelussa tai vaikka huollon organisoinnissa. Eiväthän suinkaan kaikki kenraalit ole divisioonien ja armeijakuntien komentajia vaan heillekin on monenlaista hommaa. Suomen armeijalla oli tietysti tuolloin maan lyhyen itsenäisyyden takia krooninen pula sotakorkeakouluja käyneistä esiupseereista.

Tiedostan että antiikin aikaisia tai uudempiakaan täysin eri kulttuurin "sotilasarvoja" ei voi suoraan rinnastaa nykyisiin. Siksi mainitsinkin "suunnilleen", jotta kävisi ilmi että minkä suuruisesta herrasta on kyse, eikä tulisi käsitystä täydestä vastaavuudesta. Voidaan keskustella onko sotatribuuni lähempänä majuria vai everstiluutnanttia, mutta vänrikkiä tai kenraaliluutnanttia se ei ainakaan vastaa mitenkään.

Suurin ongelma vertailussa on se, että antiikissa ei tunnettu sotilasarvoja vaan ne keksittiin Euroopassa joskus 1700-luvulla tai niillä main. Roomalaisilla ja muillakin armeijoilla ennen sitä oli pääosin vain tehtävänimikkeitä eikä sotilasarvoja. Esimerkiksi legatus legionis komensi legioonaa ja voitaisiin siltä osin rinnastaa ehkä prikaatin komentajaan.

"Prikaatin komentaja" ei kuitenkaan ole sotilasarvo, vaan prikaatia komentavalla upseerilla on erikseen sotilasarvo, esimerkiksi prikaatikenraali. Ja hän on edelleen prikaatikenraali ja arvossa evestien yläpuolella, vaikka hänet vapautettaisiin prikaatin komentajan tehtävästä. Tehtävänsä jättänyt legatus legionis taas oli vain entinen komentaja ja hänelle ei jäänyt sotilasarvoa, jonka perusteella hän olisi esimiesasemassa alempiin upseereihin, ellei häntä nimitetty uudelleen johonkin tehtävään.

Juuri sotatribuuni oli muuten eräänlainen sotilasarvon esiaste, koska siihen ei liittynyt varsinaista yksikön komentajuutta. Järjestelmä toimi niin, että yhdessä noin 5000 miehen legioonassa oli kuusi sotatribuunia. Legioonaa ei kuitenkaan jaettu kuuteen "pataljoonaan" vaan kymmeneen kohorttiin (aiemmin 30 manipuliin), joita komensi kohortin (manipulin) kenturioista vanhin.

Sotatribuuneja legatus legionis sitten käytti tarpeen mukaan erilaisissa tehtävissä. Sotatribuuni saattoi komentaa legioonasta irrotettua monen tuhannen miehen vexillatioksi kutsuttua komennuskuntaa tai vaikka pelkkää tiedusteluryhmää tai toimia legatuksen apuna sotatoimien suunnittelussa.

Rinnastin sotatribuunin majuriin lähinnä siksi, että majuri on nykyarmeijassa alin esiupseeriarvo. Kenturiot - joita oli paljon eri arvoisia - sitten vastasivat paremmin nykyisiä komppaniaupseereita vänrikistä kapteeniin.

Palatakseni aiheeseen sotatribuuniksi pääsemisen edellytyksenä oli tosiaan lähinnä sopiva syntyperä, eli piti kuulua senaattori- tai ritarisäätyyn. Kenturioksi saattoi päästä halvempaakin syntyperää oleva henkilö ja sellaiseksi oli mahdollista yletä rivilegioonalaisesta aloittaen. Tämä sitten taas vaati yleensä käytännön toimissa osoitettua pätevyyttä. Toki pitkinä rauhankausina oli varmaan helpompi ylentyä kenturioksi enemmän sosiaalisilla kuin sotilaallisilla ansioilla. Ja toisaalta ritarisäätyinen nuorukainen saattoi aloittaa uransa suoraan kenturiona.

Aikalaisekseen järjestelmä oli yllättävän moderni verrattuna siihen että paljon myöhempinä aikoina joku kreivi tai herttua komensi niitä joukkoja, jotka sattui saamaan kasaan feodaalivelvoitteilla tai palkkasotureina.

[Eppu]

Pohdiskelin tuota johtajien vaihtoon laittamista. Suomessahan asevoimat eivät ole järin suuret. Kaikki kutsuttunakin puolet siitä, mitä jatkosodassa. Veikkaisin, että vähiten vaihto-ongelmia olisi reserviläisten ja kenraalien saralla. Omat kokemukset reserviläisten kyvystä sopeutua jo harjoitustoiminnassa täysin uusiin juttuihin ja keskittyä löytämään olennainen, ovat positiivisia. Ylimmässä johdossa sitten on päässyt jo näkemään ja tekemään vähän kaikenlaista.

Sen sijaan välissä, jengi voi olla aika urautunutta ja nykyaikaisten järjestelmien ja organisaatiotyyppien moninaisuuden vuoksi tietty osaamisvaatimustaso voi olla järisyttävä. Tästä muodostuu se haaste, että vaikka johtaja olisi tosipaikassa ihan susi jollakin johtamisen mittapuulla, kukaan loistavakaan yleisjohtaja ei välttämättä pysty mitenkään ottamaan tämän saappaita, koska ei ymmärrä järjestelmän/organisaation ominaisuuksia ja osaa käskeä alaisilleen tehtäviä. Jos taas homma toimii alaisten ehdotusten ja ammattitaidon varassa, niin silloinhan johtaja on varsinainen kumi(pää)leimasin, ja jätettäköön vahvuudesta viemästä muonaa.

Tulikin muuten mieleeni, että olin toukokuussa ensimmäistä kertaa kertausharjoituksessa itse reserviläisenä. Vähän meinasi alkuun takuta ja purkkeihin oli tietysti tullut päivityksiä, mutta hämmentävän nopeasti jostain mielen syövereistä kaivautui oikeastaan kaikki tarpeellinen. Ja mikä parasta, kaikki se kikkailu ja hienostelu, millä ammattilaisena vaivasi mieltä, oli poissa. Oleelliseen keskittyminen onnistui siis paremmin. Se onkin mielestäni kyky, jota sotilailta ja ihmisiltä vaaditaan tällaisessa kohisevassa kaaoksessa, elämässä ylipäätään, selviytymiseen.

[Antti]

Aarne Sihvo kirjoitti 1920-luvun lopulla, että olisi hyvä, jos tulevaisuudessa pataljoonan komentajilla ja jopa komppanian päälliköillä olisi Sotakorkeakoulu käytynä. Hän kommentoi myös tässäkin käsiteltyä eli rauhan ja sodan ajan vaatimusten eroa (virkamies pöytänsä ääressä vs. kaoottisessa ympäristössä toimiva jämäkkä päätöksentekijä) ja sitä, että upseeri tarvitsee paitsi luontaisia kykyjä, myös oppia, koska nykyaikainen sodankäynti on niin teknistä.

[Andy]

Natsi-ideologiassahan uskottiin, että "luontainen johtajuus" on ainoa mitä upseeri tarvitsee ja mitä korkeampi upseeri, sitä tärkeämpää tämä on. Tuloksena erilaisia puoluepamppuja nimitettiin korkeisiin sotilasarvoihin. Esimerkiksi Hermann Göring hyppäsi kapteenista suoraan täydeksi kenraaliksi.

Aliupseerikoulussa minulle opetettiin että johtajuutta on kahta tyyppiä: leadershipia ja managementia. Göring oli ollut ensimmäisessä maailmansodassa hyvä laivueenkomentaja ja hän oli eittämättä hyvä leadershipissa silloin kun ei sattunut olemaan morfiinipäissään. Management-puolella hän oli kuitenkin aivan surkea, eikä hänestä siksi oikein voinut tulla hyvää ilmavoimien komentajaa vaikka motivaatiota kyllä oli.

Mannerheim ei muuten myöskään ollut käynyt mitään sotakorkeakouluja. Hän oli valmistunut vuonna 1889 Nikolajevin ratsuväkiopistosta vänrikiksi 2 vuoden opintojen päätteeksi. Vaatimuksena tähän kouluun pääsemiseen oli lukion oppimäärä tai aatelissäätyyn kuuluminen. Mannerheim oli näistä aatelinen, eikä ollut hyvä oppilas ratsuväkikoulussa.

Kun aseet alkoivat puhua, Mannerheim oli kuitenkin mies paikallaan. Hän yleni vuoteen 1917 mennessä kenraaliluutnantiksi ja komensi lopulta armeijakuntaa. Yleisesikuntaupseerin koulutuksen hän korvasi menestyksekkäällä osallistumisellaan Venäjän-Japanin sotaan.

Suomen Armeijan ylipäällikkönä koulutuksen puute kuitenkin näkyi ja Mannerheim organisoi Päämajan jotenkin hyvin omalaatuisesti, eikä jälkikäteen arvioituna kovinkaan tehokkaasti. Esim. esikuntapäällikkö oli tässä Mannerheimin systeemissä aivan turha äijä, jonka tehtävät vastasivat suunnilleen adjutanttia.

Toki jos verrataan erinäisiin muihin toisen maailmansodan ylipäälliköihin, Mannerheim oli kyllä varsin hyvä. Jonkun Mussolinin johdolla Suomi olisi varmasti miehitetty jo talvisodassa. On kuitenkin eri asia olla kenraaliluutnantti kuin korpraali tai pappisseminaarilainen.

[Hemmukka]

Eikös Mannerheim saanut kenkää kadettikoulusta taikka vastaavasta?
Olen tätä miettinyt ennenkin, miten hänestä tuli kenraali.
Oliko niin pätevä vaiko niin veemäinen että jyräsi muut. Vai oisko karismaattinen oikea sana.

[Eppu]

Mannerheim erotettiin aikoinaan Haminan kadettikoulusta, jonka jälkeen hän pääsi Venäjän keisarillisen armeijan ratsuväkikouluun. Venäjällä ura kornetista kenraaliluutnantiksi meni ilmeisesti ihan yleisten pelisääntöjen mukaan, sota- ja muilla retkillä ansioitumalla.

[Ile]

Vähän sivukommentti mutta itse olen jälkikäteen pitänyt eräänlaisena suomalaisen sotilaskoulutuksen vahvuutena, että asevelvollinen saa tuntea itsensä ja roolinsa tärkeäksi, mikä motivoi oppimaan.

Esim. AUKkiin päässeet saivat kuvitella olevansa isojakin herroja.

RUKissa sitten huomasi, että ryhmänjohtaja on ihan rivimies mutta kuvitteli että joukkueenjohtaja nyt kuitenkin on jotain, kun on ihan upseerikin.

Senkin sitten pikkuhiljaa huomasi, että komppaniatasolla päällikkö sentään joutuu itsenäisesti funtsimaan jotain mutta joukkueenjohtajat ja muut on ihan massaa ja päällikön työrukkasia.

Jne. (Itse olin tostaiseksi viimeisissä kertauksissani komppanian varapäällikkö).

Kuvaukseni on toki kärjistetty.

Maallikkona joka tapauksessa ajattelen että hienojakoinen ja alempaa ainakin teoriassa lähtevä johtaminen on hyvä juttu.

Verrattuna siihen, mitä olen esim. venäläisestä systeemistä kuullut. Eikös siellä itsenäinen ajattelu ole alemmilla tasoilla aika tehokkaasti tukahdutettu?

[Andy]

Mannerheim yleni siksi että oli hyvä upseeri, vaikkei ollutkaan mikään ilmiömäinen sotanero. 28 vuodessa vänrikistä/kornetista kenraaliluutnantiksi ei ole mullistava saavutus, mutta kyllä se kertoo erittäin hyvästä palveluksesta. Hyvin pieni osa vänrikeistä saavuttaa kenraaliluutnantin arvoa missään armeijassa.

Lisäksi Mannerheimin ura Venäjän armeijassa jäi kesken ja hän oli palveluksessa erotessaan vasta 50-vuotias. Jos keisarillinen Venäjä olisi jatkanut olemassaoloaan, Mannerheim olisi luultavasti eläköitynyt 1930-luvulla kenraalina tai jopa sotamarsalkkana.