Kamppailulajit ja ikärajat

[tahtotila]

Ohjatuissa treeneissä sisäistetään (ainakin toivon näin) myös se voimankäytön olemus ja etiketti. Suurempi uhka on se nuori joka ei hallitse mieltään eikä voimiaan ja purkaa angstejaan hallitsemattomasti.

Sitäpaitsi yksi kiitoksen sana näiden kamppailulajien vetäjille yleensä erittäin hyvistä verryttely- ja valmistelevista liikkeistä. Ohjaan junnufutareita ja olen saanut monta uutta hyvää liikettä jotka soveltuu erinomaisesti myös jalkapalloilijoille.[/code]

[aaltos]

En ole varma, onko tämä minun oman ajattelun tulosta, vai olenko saanut jostain vaikutteita. Anyways,
Jokainen ihminen on jossain vaiheessa väkivaltainen, viimeistään silloin, kun omaa tai perheen koskemattomuutta uhataan. Kun meillä kaikilla on väkivaltainen puoli, niin eikö sitä ole parempi oppia hallitsemaan, ennenkuin se alkaa hallita meitä?
Jos lapsi/teini/varhaisaikuinen (onko sellainen käsite olemassa?) rupeaa huligaaniksi, mielestäni silloin syy on jossain muualla kuin kamppailulajien harjoittelussa.
Ja nyt meni ohi aiheen.

[kollegiassessori]

Itse aloitin karaten 14-vuotiaana. Mielestäni on todella hyvä että tein sen.

Sitä ennen suurin urheiluharrastukseni oli tietokoneen hiiren painaminen. Voitte ehkä kuvitella kuinka kuntoni siis kohosi. Sydämessäni oli pienenä jotain vikaa, se ei ollut nähtävästi kehittynyt kunnolla äidin kohdussa ollessani. Sen seurauksena hengästyin todella nopeasti enkä jaksanut. Tämä oli yksi syy miksen tehnyt mitään fyysistä. Sydän on kuitenkin kehittynyt kuntoon itsestään, eli siinä ei ole enää mitään haittaa(ellei sitten joskus vanhana paappona )

Karatessa olen tasan kerran käynyt kilpailemassa, ja sekin oli oikeastaan kokeilu miltä kisaaminen tuntuu. Hävisin totaalisesti ensimmäisissä matseissa(olin siis osallistunut kataan ja kumiten.). Jännitti niin pirusti ja luulin itsestäni liikoja, olin harrastanut vasta alle vuoden ja treenannut aikuisten ryhmässä, jossa ei paljoa ottelua ollut treenattu. Minulta oli siis aivan pallo hukassa koko ottelemisen ideasta. Olin koko ajan puolustuksessa enkä edes yrittänyt hyökätä. Viimeisetkin motivaatiot tipahtivat pois sillä ilman laseja olin sokea kuin lepakko ja lepakko ja vastustajani oli paljon tasokkaampi kuin minä, joten en edes viitsinyt yrittää. Olisin päässyt vielä keräilyihin, mutta its olin aivan jossain muualla enkä edes tiennyt mitkä keräilyt olivat, joten se siitä. Minua ei ole ikinä harmittanut niin paljon.

Itse olen nyt siis aloittamassa Sin Moo Hapkidon, sillä valmentaja pamautti että kilpaileminen on pakollista, jos haluaa saada vihreän vyön ja siitä eteenpäin. Lisäksi tuo itsepuolustuspuoli on alkanut kiinnostaa enemmän. Se siitä sitten. Oma kilailumotivaationi on olematon, sillä niiden kisojen jälkeen olen järkeillyt asioita ja huomannut, että vaikka en häviäisikään vaan voittaisin, minulla olisi yhtä kurja olo. Ajattelisin vain että kuinka monta matsia minun pitää otella ennenkuin voitan tämän kisan. Ja vaikka voittaisinkin sen kisan, niin minun täytyisi vielä kilpailla sitä seuraavissa ja sitä seuraavissa kisoissa. Pessimististä ehkä, mutta näin se minun tapaukesessani on(kai..?).

Vanhempani eivät ole ikinä rohkaisseet kilpailemaan, sillä heistä(isästä ainakin.) se on tavallaan aika typerää. Sanoivat vaan että "jaa, jaa, vai kilpailemaan.." kun ilmoitin haluavani mukaan. Eivätkä he sanoneet mitään kun hävisin. Hyvä näin.

Ja kyllä, pidän itseäni aika kovana tyyppinä kun harrastan kamppailulajeja(olen nyt 15-vuotias.)

Edit: Krav Magaa tai jotain muuta ip-lajia kyllä haluaisin jossain elämänvaiheessa treenata, mutta minulla ei ole mikään kiire, joten voin hyvin odottaa muutaman vuoden. Voin olla hyvinkin paljon kypsempi ihminen silloin.

[JL_]

Karatessa olen tasan kerran käynyt kilpailemassa, ja sekin oli oikeastaan kokeilu miltä kisaaminen tuntuu.

Itse olen nyt siis aloittamassa Sin Moo Hapkidon, sillä valmentaja pamautti että kilpaileminen on pakollista, jos haluaa saada vihreän vyön ja siitä eteenpäin. Lisäksi tuo itsepuolustuspuoli on alkanut kiinnostaa enemmän. Se siitä sitten. Oma kilailumotivaationi on olematon, sillä niiden kisojen jälkeen olen järkeillyt asioita ja huomannut, että vaikka en häviäisikään vaan voittaisin, minulla olisi yhtä kurja olo. Ajattelisin vain että kuinka monta matsia minun pitää otella ennenkuin voitan tämän kisan. Ja vaikka voittaisinkin sen kisan, niin minun täytyisi vielä kilpailla sitä seuraavissa ja sitä seuraavissa kisoissa. Pessimististä ehkä, mutta näin se minun tapaukesessani on(kai..?).

Pakko kilpailla?? Missä tai missä tyylisuunnassa tuollaista tapahtuu? Tuo ei lievästi sanoen ole mikään yleinen käytäntö karatessa.
Kilpapuoleen enemmän panostavia seuroja on suhteessa koko lajin harrastajiin aika vähän ja kilpailuun pakottaminen tuntuu aika oudolta vedolta. Eli jos laji tuntuu muuten hyvältä niin vilkuile rohkeasti myös paikkakunnan muihin karateseuroihin jos sellaisia on, varmasti löytyy myös muunlaisia painotuksia lajiin.

[kollegiassessori]

Pakko kilpailla?? Missä tai missä tyylisuunnassa tuollaista tapahtuu? Tuo ei lievästi sanoen ole mikään yleinen käytäntö karatessa.
Kilpapuoleen enemmän panostavia seuroja on suhteessa koko lajin harrastajiin aika vähän ja kilpailuun pakottaminen tuntuu aika oudolta vedolta. Eli jos laji tuntuu muuten hyvältä niin vilkuile rohkeasti myös paikkakunnan muihin karateseuroihin jos sellaisia on, varmasti löytyy myös muunlaisia painotuksia lajiin.

Porin Shotokan on siis entinen seurani(menen nyt sinne hapkidoon kun sen kerran päätin.). En tiedä oliko se mitenkään "erityisen" kilpailuun painottuva seura sillä en tiedä muista seuroista. Aikuisten ryhmässä jossa minä treenasin ei siihen kilpailuun painotettu kovinkaan paljoa. Kilpailu oli tavallaan sellainen "muodollisuus", että saataisiin sinne passiin se kisamerkintä. Syyksi kuulin tähän muistaakseni sellaisen perustelun, ettätoisistaan mittaa ottaminen on aina kuulunut karateen. Tämä perustelu ei siis tullut keneltäkään valmentajalta, vaan eräältä muulta seuralaiselta, joten en tiedä onko se oikea perustelu.

[AriJ]

Itse kun aikoinaan Shukôkai karatea treenasin, niin siinä kilpailemista painotettiin sangen vahvasti. Kisoihin osallistumisesta kyseltiin tiuhaan, soiteltiin jopa kotiin ja taivuteltiin mukaan. Itse taisin ehtiä olla kaksissa kisoissa (yleensä oli jokin vyöarvoraja osallistumiselle, olikohan vihreä).

Ottelua ja sparraamista taisi olla lähes joka treenissä, tyylisuunta oli erittäin kilpailupainotteinen ainakin tuolloin 80-luvun alkupuolella.