Pistimet ja pistintaistelu

[Antti]

Jep, ja Helsingin ilmatorjuntahan tunnetusti ampui sulkuja eikä pyrkinyt ensisijaisesti tuhoamaan vihollisen pommikoneita. Strategisella tasolla ydinaseet ihan vain olemassaolollaan estävät käyttämästä niitä. Eli aseen vaikutus vihollisen toimintaan voi olla muutakin kuin suoraa tulivaikutusta. Yksi keskeinen peruste pistintaistelun harjoittelulle saksankielisessä maailmassa oli luottamus omaan aseeseen, jota pistintaistelun harjoittelu siis edisti, vaikka se ilmenisi ihan vain siinä, että ammutaan yhteislaukauksia harkitummin pelkäämättä lähellä olevaa vihollista. Liikunnalliset hyödyt eivät unohtuneet myöskään.

Mutta jos oletetaan, että jalkaväki voi lopullisesti ratkaista hyökkäystaistelun vain tunkeutumalla vihollisen ryhmitykseen (tai uskottavasti uhkaamalla tehdä niin jne.), tai vastaavasti puolustustaistelussa otttamalla vastaan tällaisen tunkeutumisen, on jalkaväen tietysti kyettävä vaikuttamaan viholliseen äärimmäisessä tilanteessa myös käsikähmässä.

Siitä toki keskusteltiin, olisiko taistelu mahdollista ratkaista ihan vain ampumalla. Tämä keskustelu luonnollisesti eli pitkin vuosisataa asetekniikan kehityksen mukana (suusta ladattavasta takaa ladattavaan, kertaladattavasta lippaalliseen kertatuleen, yksi patruuna kerrallaan täytettävästä kammalla täytettävään lippaaseen).

Jos ei ole, niin onko pistin paras kylmä ase tähän tarkoitukseen (ensimmäisessä maailmansodassahan alettiin kehitellä kaikenlaisia juoksuhautoihin sopivampia ratkaisuja).

Jos on, niin onko pistintaistelun harjoittelusta mitään hyötyä (luonto vastaan kasvatus -debatin yksi muoto).

Jos on, niin mikä on tehokkain laji, eli keskustelu siitä, millaista tekniikkaa pitäisi kouluttaa, syöksyäkö vaiko eikö, varoasennon muoto, yhden vai kahden käden pisto jne. Etenkin varhaisessa vaiheessa tämä ilmeni väittelynä eri tyylien hyvistä ja huonoista puolista.

[Ars Dimicatio]

Mielenkiintoitoisia kysymyksiä. Jos pistimen tehon oletetaan perustuvan pääasiallisesti pelotevaikutukselle, eli vihollinen väistää pistinrynnäkköä eikä käsikähmään jouduta, kohdistuu pistimen pelotevaikutus toisaalta myös rynnäköijään, joka ei oletettavasti halua rynnäköidä pistimiä vastaan. Tämän pelon vähentämiseksi omissa joukoissa harjoitellaan sitten enemmän tai vähemmän tehokasta pistintaistelua. Jos harjoittelu on julkista ja tunnettua sen voi olettaa lisäävän pelkovaikutusta vihollisen joukoissa paitsi jos nekin harjoittelevat pistintaistelua pelon vähentämiseksi.

Tuntuisi loogiselta, että harjoittelusta tai harjoittelun puutteesta riippumatta jossain vaiheessa aina käy niin, että joku päättää viedä pistinrynnäkön loppuun ja toinen päättää olla väistämättä sitä.

[Kari Aittomäki]

Olen ymmärtänyt että japanilaiset sodissaan käyttivät mieluusti pistinhyökkäyksiä ja hakeutuivat niihin korostuneella innolla.
Tässä kuvauksessa taitaa olla kulttuuriseikkoja vaikuttamassa ja sitten kerronnan demonisointia, koska samoissa yhteyksissä saa lukea kuinka reippaat jenkit nojautu omaan tappelukulttuuriinsa ja mätkivät takaisin yankeedoole-jippikaijei.
Hakivatko japanilaiset pelotevaikutusta vai nojattiinko siinä samourai-mielikuviin, ei voi tietää. Luultavasti molempia.

Pidän melko uskottavana että pistimenkäyttöä ei lähestytty tekniikan kautta, vaikka äksiisimuotoa koulutuksessa käytettiinkin.
Eiköhän se pelkkä tytinä veritöistä hyvin konkreettisella tasolla ollut se wake-up-call, asennemuokkaus.
Asennehan se peliväline on, onhan niitä kuvauksia Törnin jääkäreistä jotka laukaustakaan ampuamatta murhasivat venäläispoikia läjäpäin survomalla puukoin ja aseentukein.
Vallan kauheita kohdattavia, tykkään minä.
Pistin lie tuon asenteen airut?

Josta kyssäri.

Jos ei ole, niin onko pistin paras kylmä ase tähän tarkoitukseen (ensimmäisessä maailmansodassahan alettiin kehitellä kaikenlaisia juoksuhautoihin sopivampia ratkaisuja).

Näistä ois hyvä lueksia enemmänkin, sakemannit kai luotti kenttälapioon ja britit mihintahansa käteensopivaan.

[Antti]

Näistä ois hyvä lueksia enemmänkin, sakemannit kai luotti kenttälapioon ja britit mihintahansa käteensopivaan.

Miekka- ja puukkopistimissähän on se hyvä puoli, että niitä voi käyttää ihan sellaisenaankin pistinkivääriä lyhyempänä aseena. Suomalainen sotilaskäsikirja mainitsee likitaisteluvälineinä puukon, kirveen ja lapion, ja Egon von Loebell lisää listaan ainakin piikkilankasakset, valopistoolin, kivet ja kranaatin (lyömäaseena). Mutta tosiaan tilapäisvälineiden lisäksi kehiteltiin myös vaihtoehtoaseita, joista ohessa muutama esimerkki. Levikistä en osaa sanoa.

Italialainen nuija:

https://collections.royalarmouries.org/ ... 74860.html

Amerikkalainen nyrkkirauta-tikari:

https://collections.royalarmouries.org/ ... 54166.html

Brittiläinen keihäs:

https://collections.royalarmouries.org/ ... 75801.html

[Antti]

Pidän melko uskottavana että pistimenkäyttöä ei lähestytty tekniikan kautta, vaikka äksiisimuotoa koulutuksessa käytettiinkin.

Riippuu ehkä vähän ajasta ja paikasta. Kyllä vallalla ollut pistintaistelun opettaminen koulumiekkailun (yksilö- ja pariharjoituksia) ja vapaamiekkailun (erasteisia sparriharjoituksia) kautta on mielestäni ihan tekniikan kautta lähestymistä sinänsä. Sitten taas esim. briteille tuntui parhaimmillaankin riittävän vain pistojen äkseeraaminen. Pistintaistelurata, jossa juostaan ja huudetaan ja pistetään maalisäkkejä on lähempänä tätä jälkimmäistä. Maailmansodassa saksalainenkin pistinmiekkailu lähestyi tätä ajatusta.

Ohessa Suomalaisesta sotilaskäsikirjasta (1918) löytyvän koulutusohjelman pistintaisteluosio. (Muita ovat oppitunnit, sulkeisjärjestys, ampumakoulutus jne.). Tämä siis on kopio jostain saksalaisesta vastaavasta, mutta antaa jotain kuvaa tuolloisista painopisteistä. Kuudennen viikon jälkeen mielikuvitus on päässyt loppumaan.

1. viikko
- asento
- työntö
- pistoja hiekkasäkkejä vastaan puukivääreillä

2. viikko
- samoin kuin ensimmäisellä viikolla puukivääreillä
- jalkojen asennot ja liikkeet

3. viikko
- työntöjä täytettyjä hiekkasäkkejä vastaan kiinnitetyllä pistimellä
- väistöjen harjotusta opettajan pistäessä harjotuskiväärillä

4. viikko
- kertaaminen ja lujittaminen
- työnnöt olkikupoja vastaan hautaan juostessa ja siitä syöksyttäessä
- vapaa pistintaistelu harjotuskivääreillä ilman vauhtia

5. viikko
- kertausta
- vapaata pistintaistelua harjotuskivääreillä molempien hyökätessä tarmokkaasti vauhtia ottaen
- pistäminen rynnäkkövauhdissa haudassa olevaan olkikupoon, myös kaasunaamari päällä, sama vastustajan ollessa haudassa (opettajan esitettävä vihollisen työntöä hyvin pitkällä tangolla ja miehen on haudassa kyykistyttävä antaakseen heti sen jälkeen työnnön)

6. viikko
- kertausta, ennen kaikkea se, mitä edellisellä viikolla on opittu

7. viikko
- edellisen viikon ohjelman kertausta

8. viikko
- kertausta kuten edellisellä viikolla

9. viikko
- edellisen viikon ohjelma

10. viikko
- kahdeksannen viikon ohjelma

11. ja 12. viikko:
- kaiken ennen opitun kertausta ja lujittamista

[Antti]

Vertailun vuoksi vähän vanhempi preussilainen koulutusaikataulu:

1. vuosi
- koulumiekkailu

2. vuosi
- vapaamiekkailu

3. vuosi
- tarvittaessa apuopettajana olemista

[Antti]

Jos on, niin onko pistintaistelun harjoittelusta mitään hyötyä (luonto vastaan kasvatus -debatin yksi muoto).

Tähän kysymykseen on ottanut kantaa itse Tahko Pihkala Sotilasaikakauslehdessa vuonna 1935. Aiempi keskustelija oli kommentoinut, että pistomiekkailutaito antaisi pätevyyden kouluttaa pistintaistelua ja lyömämiekkailu esim. lapion käyttöä. Miekkailutaidon pohjalle rakentuvasta lähistaistelutaidon kouluttajapätevyydestä Pihkala totesi, että...

eiköhän se ole melko kalliisti hankittua, puhumattakaan siitä, että se näin hankittuna helposti harhauttaa opettamaan taistelunmukaisen ja suorasukaisen lähitaistelutaidon ja siihen kuuluvan sisun sijasta ns. pistinmiekkailua. Rohkenen nimittäin olla sitä mieltä, että pistinmiekkailu on pistintaistelun luonteeseen nähden sekä liian kallis että harhauttava taito. Ei tosipaikassa ole aikaa alkuasentoihin eivätkä siinä ratkaise taitehikkaat pistojen ja väistöjen lajit, eikä yleensä tietoinen toiminta, vaan yllättävä ja lamauttava, mahdollisimman suorasukainen ja sokean raivokas päällekäyminen, mekaanisen nopea tuikkaaminen ja irtikiskaiseminen. Harjoiteukseksi siihen riittää yksinkertainen ja mekaaninen, liikkeen jatkoksi suoritettu maalien tuikkaaminen ja kiväärinperällä moksauttaminen siihen tapaan kuin esim. sk:n sotilasottelun yhteydessä tapahtuu.

Hän päätyi suosittelemaan lähitaistelun kansalaiskasvatukseksi nyrkkeilyä. Tämä ajatushan ei ollut missään nimessä uusi (esimerkki).

[Ars Dimicatio]

Olen ymmärtänyt että japanilaiset sodissaan käyttivät mieluusti pistinhyökkäyksiä ja hakeutuivat niihin korostuneella innolla.
Tässä kuvauksessa taitaa olla kulttuuriseikkoja vaikuttamassa ja sitten kerronnan demonisointia, koska samoissa yhteyksissä saa lukea kuinka reippaat jenkit nojautu omaan tappelukulttuuriinsa ja mätkivät takaisin yankeedoole-jippikaijei.
Hakivatko japanilaiset pelotevaikutusta vai nojattiinko siinä samourai-mielikuviin, ei voi tietää. Luultavasti molempia.

Tarkoituksellinen hakeutuminen pistinrynnäköihin näkyy taktiikassa vaihtelevissa määrin ja eri aikoina. Ranskalaisilla tämä oli Napoleonin sotien aikana yksi kolonna-taktiikan perusteemoja. Samoin Venäläisillä, joilla Suvorovin opinkappaleet luottivat hiukan eri tavalla ilmaistuna samaan perusideaan, eli vihollisen leveää ampumalinjaa lähestyttiin kapeassa muodostelmassa, joka rynnäköi nopeasti ampumaetäisyydeltä pistinetäisyydelle ja läpäisi vihollisen ampumalinjan paikallisella ylivoimalla.

Japanilaiset pistinrynnäköt taas sijoittuvat ajatuksellisesti 1900-luvulle. Kolonna-taktiikka ei toiminut makasiinikiväärien ja konekiväärien tulivoimaa vastaan, vaan pistinrynnäkkö pyrittiin toteuttaamaan leveässä, avoimessa muodostelmassa liikkeen nopeudella ja tykistön tulivalmistelun tukemana. Sama taktiikka ei ollut Japanin erikoisuus vaan oli ensimmäisessä maailmansodassa ja jossain määrin sen jälkeenkin käytössä niin Venäjällä, kuin Briteissäkin, missä siihen lisättiin panssarivaunujen käyttö liikkuvina ja ampuvina "kilpinä", joiden takana jalkaväki eteni pistinrynnäkköön. Oikeastaan vasta konepistoolien ja käsikranaattien massamainen käyttö muutti hyökkäyksessä jalkaväen roolia. Ensimmäisenä tätä uutta isku-osasto taktiikkaa kokeilivat saksalaiset ja itävaltalaiset ensimmäisen maailmansodan loppupuolella. Vakiintuneen muotonsa se saavutti vasta toisen maailmansodan aikana.

[Ars Dimicatio]

Mainittakoon vielä se, että Britit aloittivat ensimmäisen maailmansodan luottaen ammattiarmeijan pitkän äksiisinomaisen harjoituksen tuottamaan ylivoimaiseen tulinopeuteen ja tarkkuuteen makasiinikivääreillä. Kun BEF:n tappiot kävivät kestämättömiksi ja Kitchenerin "uusi armeija" perustettiin psitinrynnäkkö avoimessa muodostelmassa valikoitui taktiikaksi koska se oli nopea kouluttaa ja joukko oli helposti nuorien juuri värvättyjen upseerien johdettavissa. Ajan hengen mukaisesti jotkut kenraalit saattoivat myös luottaa englantilaisen rodun "geneettiseen ylivoimaan", eli ylivertaiseen, esi-isiltä perittyyn aggressiivisuuteen, voimaan ja kestävyyteen lähikamppailussa.

[Antti]

Japanilaisten suhtautumisesta tuli mieleen seuraava:

Vuonna 1935 järjestettiin Tuusulassa sotilaskilpailut, jonka lajeina olivat kivääri- ja pikakivääriryhmän taisteluammunnat, sotilasottelu, partiokilpailu ja lääkintäkilpailu. Sotilasottelusta onkin ollut jo puhetta. Kutsuvieraiden joukossa oli Japanin sotilasasiamies everstiluutnantti Seiichi Terada, joka lausunnossaan tietenkin kiitteli suojeluskuntajärjestön ja kilpailujen erinomaisuutta mutta lausui pistintaistelusta seuraavaa (Taistelija 1935 nro 10A):

Hiukan minua kummastuttaa se, että mielestäni pistintaistelua käsitellään ikäänkuin sivuasiana. Meillä Japanissa annetaan pistintaistelulle miltei sama merkitys kuin ampumisellekin. Nykyisessä sodassa näyttelee ampuminen luonnollisesti tärkeää osaa, mutta ei yksin ampumisen kautta voida vihollisen asemia valloittaa ja taistelua ratkaista, varsinkin, jos on kysymyksessä yö- tai lähitaistelu.

[Antti]

Ohessa anekdootti ensimmäisestä maailmansodasta, kirjattu muistiin 20.6.1915 belgialaisessa sotilassairaalassa ja julkaistu Kyläkirjaston kuvalehdessä (1917 nro 2). Kertojan joukko lähti hyökkäykseen eräänä iltana ukkossäässä, minkä aikana hän kohtaa vihollissotilaan pistin tanassa:

Yht'äkkiä valonheittäjän valojuovan osuttua kohdalleni äkkään, miten ainoastaan muutaman askeleen päässä vihollisen sotamies rientää pistin ojossa vastaani selvästi tahtoen lävistää minut. Valaiseva juova siirtyy kuitenkin silmänräpäyksessä sivulle ja pimeys peittää kaiken, ilman ollessa täynnä mitä helvetillisintä melua ja käsikranaattien räiskettä. Riennän eteenpäin pistin ojossa. Yhtäkkiä tunnen pistimeni tarttuvan johonkin pehmeähköön. Annan sysäyksen, jolloin tunnen, miten pistimeeni tarttunut esine liikkuu, samalla kun tunnen piston oikean kainaloni tienoilla. Oikea käteni herpautuu, mutta vasemmalla tavotan ruumiiseeni tunkeutuvaa esinettä, jonka huomaan vihollisen pistimeksi. Irrotan sen kainalostani menettäen samalla kuten näette kolme sormeani vasemmasta kädestäni. Ja samana hetkenä menen tajuttomaksi ja tulen tuntoihini vasta seuraavana aamuna, jolloin huomaan olevani omien välskärien hoidossa. Saan tietää olevani kolmesta eri paikasta haavottunut, joskohta ei aivan vaarallisesti. Shrapnellin kappale oli keskellä pistinottelua ruhjonut vasenta kylkeäni ja heittänyt minut tunnottomana maahan.

(Kertojan kanssa osumia vaihtanut vihollissotilas jäi vangiksi.)

[Antti]

Ajan hengen mukaisesti jotkut kenraalit saattoivat myös luottaa englantilaisen rodun "geneettiseen ylivoimaan", eli ylivertaiseen, esi-isiltä perittyyn aggressiivisuuteen, voimaan ja kestävyyteen lähikamppailussa.

Myös ilmeisesti venäläisten "psyko-fyysilliset ominaisuudet luovat suotuisan pohjan pistintaistelulle". Aiheesta löytyy näemmä artikkeli (Военный вестник 1928 nro 47, s. 9–14).

Samaa tematiikkaa hipoen ranskalaiset perinteisesti naureskelivat saksalaisten kömpelyydelle miekkailussa ja siten myös lähistaistelussa pistimin. Ling taas ei uskonut pohjoismaisen ruumiinrakenteen soveltuvan saksilaisen koulukunnan vaativiin liikkeisiin, ja hänen järjestelmänsä sopikin jopa "tyhmälle maalaiselle". Englantilaisen pistinharjoituksen luoneen Henry Angelon veli katsoi samoin hyppyjen ja kännösten sopivan "ulkomaalaisille, jotka tunnetusti tykkäävät tanssimisesta".

[Ars Dimicatio]

Vapaa suomennos Pietro Montane kootuista, jossa hän kuvailee miten "ranskalaiset" ja "saksalaiset" (ilmeisesti erotuksena espanjalaisista ja italialaisista) pelaavat varsikirveellä:

"Erityisesti ranskalaiset, samoin kuin monet saksalaiset, pelaavat varsikirveellä ja tikarilla, kuten olisivat tavan nyrkkitappelussa. Tosiasiallisesti lapset, naiset ja maalaiset tekevät samaa kun heillä on sauva tai muu ase käsissään ja toinen ottaa kiinni aseen kärjestä torjuakseen sen. He pyörittävät käsiään ympäri, ylös ja alas. Kokenut taistelija ei koskaan lähde kilpailemaan käsiä pyörittäen, ellei halua heittää vastustajaansa. Kuka tahansa, joka on hyvä painissa on riittävästi valmistautunut tähän."

Pietro tietysti puhuu oman aikansa varsiaseista ja sauvatappelusta, mutta jotenkin tämä kuvaus vertautuu mielessäni 400 vuotta myöhempien aikojen "pistin-nyrkkeilyyn".

[Antti]

Tulkitsen tuon luvun niin, että käsikähmässä teräaseen kanssa vastustajaa joko haavoitetaan aseella tai hänet heitetään maahan sen sijaan, että lähdetään vääntämään asetta kuin jonkinlaista väkikapulaa.

Ehkäpä juuri sotilaspaini ja amerikkalainen "nyrkkeilykeppi" olisivat hyviä harjoituksia tähän?

[Antti]

Näistä ois hyvä lueksia enemmänkin, sakemannit kai luotti kenttälapioon ja britit mihintahansa käteensopivaan.

Miekka- ja puukkopistimissähän on se hyvä puoli, että niitä voi käyttää ihan sellaisenaankin pistinkivääriä lyhyempänä aseena. Suomalainen sotilaskäsikirja mainitsee likitaisteluvälineinä puukon, kirveen ja lapion, ja Egon von Loebell lisää listaan ainakin piikkilankasakset, valopistoolin, kivet ja kranaatin (lyömäaseena).

Keräsin huvikseni Loebellin Lähitaistelu-kirjasta (1929, suomeksi 1930; sivunumerot viittaavat suomennokseen) esimerkit epätavallisista taisteluteoista:

- kersantti Latzel halkaisee hakulla ranskalaisen upseerin pään (s. 24)
- musketööri Eggenkämpfer heittää ranskalaista multakokkareella kasvoihin (s. 40)
- luutnantti Hölzinger heittää vihollista kiikarillaan (s. 41)
- edelleen luutnantti Hölzinger heittää ranskalaista upseeria pistoolilla kasvoihin (s. 41)
- Ernst Jünger tarttuu englantilaista upseeria kurkkuun ja paiskaa hänet hiekkasäkkejä päin (s. 52)
- varavääpeli Michelbach lyö ranskalaista vartiomiestä käsikranaatilla päähän (s. 61)
- ranskalainen puree krenatööri Wedeliä polveen (s. 63)
- varavääpeli Runge ampuu ranskalaista valopistoolilla kasvoihin (s. 79)
- varavääpeli Beumelburg vapautuu ranskalaisen otteesta painimalla, nyrkiniskuin, puremalla ja potkimalla (s. 83)

Esipuheessa Loebell sanoo, että aseina voidaan käyttää "sapeleja, miekkoja, pistimiä, kiväärin perää, puukkoja, lapioita, hakkuja, piikkilankasaksia, pistooleja, valopistooleja, kiviä, j.n.e." Tottumukset vaikuttavat välineen valintaan, sillä esimerkiksi Baijerin Alppien asukkaat käyttävät mielellään puukkoa, kaivosmiehet lapiota. (Suomenkielisessä käännöksessä molemmat ovat hämmentävästi "vuoristolaisia".)