Elokuvien ja TV-sarjojen vaikuttavimmat hetket

[Jani Rantalainen]

80-luvun scifiklassikossa nimeltä V on pari hyytävää kohtausta.

1. Aivan sarjan alussa missä jättimäiset lentävät lautaset saapuvat ensimmäistä kertaa maapallolle.

2. Mike Donovan filmaa kamppailunsa vierailijan kanssa joka paljastuu liskomaiseksi olennoksi.

[kojiro]

V oli kyllä vaikutava sarja. Sehän pistettiin jäähylle ja muistelisin että ekat jaksot tauon jälkeen näytetiin niin ettei niitä ollut edes ohjelmatiedoissa, tai ainakin sellaista puhetta oli silloin.

Ei nyt mee ihan niihin vaikuttavimmista vaikuttavimpiin mutta kun tyypistä oli puhetta toisella osastolla niin... Olin saattanu Benny the Jetin nähdä jossain leffoissa jo aiemmin tietämättäni, mutta tämä leffa herätti kiinnostuksen että kukas toi tyyppi on. Leffa oli muistaakseni todella huono, mutta tossa loppumatsissa Jet teki vaikutuksen ja etenkin toi sen reaktio kun "sankari" päätti ottaa hanskat pois (enkku versiossa se ei tainnu sanoa mitään, nyökkäs vaan). Tässä vaiheessa matsi oli kestänyt jo jonkin tovin ja kyllä vitutti kun Jet hävis:

[AlexMachine]

Pulp fiction. Elämän varrella tulee vastaan muutamia elokuvia joiden jälkeen teatterista poistuessa mielessä pyörii kysymys "Mitä ihmettä oikein näin?".
Niin vahvasti että sitä analysoi tunteja ja elokuva jättää pysyvän VAU! tunteen. Tämä oli yksi niistä. Listaan voisi lisätä Matrix, Fight club.
Pulp fiction on ääni- ja värimaailmallaan omanlaisensa, näyttelijätyö, dialogi, käsikirjoitus (Josta seuraava pätkä antaa maistiaisia Ving Rhamesin loistavan roolin kautta).

[Lasse Candé]

Tarantinon parhaat ovat kyllä loistavia. Minulla sille listalle nousee Kill Billien lisäksi juuri Pulp Fiction ja sitten Inglorious Basterds. Voisinkin joskus valkata jonkin sopivan kohtauksen tästä jälkimmäisestä.

Tykkään toki myös siitä ekasta ja varsinkin Jackie Brownista. Deathproof on niin hyvä kuin tuollainen kieli poskessa -tekele nyt on (hyvä! ) ja mielestäni Djangosta alkaa selvä alamäki jossa alkaa Tarantino-instituutiona oleminen painaa liikaa. Se on vielä hyvä, mutta alamäki kiihdyttää jo. Sitten Hateful 8 on omalla tavallaan hyvä, mutta vauhti alkaa jo alamäessä olla aika kova ja viimeinen on - ei nyt passka - mutta aivan hemmetinmoinen pettymys.

Niistä huippupätkistä vain kun on niin pitkä matka keskinkertaisiin muiden leffoihin, niin pettymyksetkin voivat olla ihan mukiinmeneviä leffoja. Mutta on jotakuinkin niin, että haluan katsoa vielä kaikki muut Tarantinon pätkät, mutta kahdessa viimeisessä en oikein näe enää järkeä.

Tämä olisi ehkä sopinut paremmin toiseen leffaketjuun, mutta kytkös äskeiseen on vain niin maukas, että ehkä parempi sivuraiteilla hieman...

[Kari Aittomäki]

Tarantinon epäsovinnainen ultraväkivalta on juu jotenkin oudolla tavalla vänkää, hysteerisen hauskaa.
Koska se ON hauskaa.
- Oh man, I just shot Marvin in the face!

Koko lause on aivan riemukas, ja vain yhden sanan ansiosta.
Just.

Tarantinon taito kirjoittaa on fantastinen, siitä ei pääse mihinkään.

Mä muistan vuosien taakke kun kävin katteleen Rollerball'n.
Mukana oli muutama kaverini mallia kampakeraamikko, ja he nauroivat karjuvaa naurua aina kun jotakuta potkaistiin päähän tai jotain muuta kivaa.
Ja kyllä mullakin nyki.
Vaikka leffa on kaikkea muuta kuin hauska.
Jättiläisyhtiöt määräilevät ja verisportti on suurta hupia.

[AlexMachine]

Tarantino on omanlaisensa nero josta huokuu rakkaus pulp- ja noir kirjallisuuteen, musiikkiin ja vanhoihin rikos- ja kung-fu elokuviin.
Huomaa että Elmore Leonardit ja Jim Thompsonit on tullut luettua.
Reservoir dogs sai vahvoja vaikutteita Stanley Kubrikin The killing (Peli on menetetty) elokuvasta vuodelta 1956, johon Stanley Kubrik oli pyytänyt Jim Thompsonin toiseksi käsikirjoittajaksi.

Jim Thompsonin kirjoissa ei ole sankareita, on vain hävijiä, kulkureita, sosiopaatteja ja psykopaatteja. Tämä Thompsonin vaikutus näkyy hyvin vahvasti Reservoir Dogsissa. Tarantino selkeästi maustaa Thompsonin suorasukaista ja lohdutonta tyyliä Elmore Leonardin huumoristisemmalla dialogilla ja yhdistää näitä oman näköisekseen. Jackie Brown pohjatuu Leonardin Rum Punch kirjaan.

Lainaus Jim Thompsonin Pop. 1280 kirjasta (Pottsville 1280). Kohtaus kuvaa tapahtumia jossa päähenkilö on juuri ampunut kaupungin korruptoitunutta sheriffiä haulikolla mahaan ja tämä makaa puun juurella vuotamassa kuiviin.
"you might think it wasn't real nice to kick a dying man, and maybe it wasn't, but I'd been wanting to kick him for a long time, and it just never had seemed safe till now"


True Romance on mestarillinen elokuva myöskin ja vaikka Tarantino ei ohjannut, oli hän käsikirjoittanut sen.
Tässä ikonisessa kohtauksessa kaksi todellista mestaria kohtaavat ja molempien näytteleminen on loistavaa, dialogista puhumattakaan.

[Kari Aittomäki]

Tarantinon kirjoittaja-taitojen rinnalle tahtoisin nostaa myös sen maagisen henkilöohjaus-voodoon.
Hän saa kokeneetkin ammattilaiset lataamaan sadalla ja ne joille hän on ikkunan suonut, tykittävät ennennäkemättömällä tavalla.
Niinku vaikka Christoph Waltz.

Tai jokaikinen Jackie Brownissa.

Travoltan haluaisin nostaa esille, hänellä on Pulpfictionissa niin järjetön energia että telkkari tärisee ja pöytä myös.
Hän nääs tiesi , että nyt ollaan trampoliinilla josta väsähtänyt ura jymähtää mahtinousuun.
Joka ainoa kohtaus on paitsi täydellisesti ajoitettua, myös miehen nonverbaliikka on kuin vaivatonta tanssia.
Ja tanssijahan hän erinomainen onkin.

Tämä kohta on mestaria, tässähän piti olla kähy dialogi mutta Tarantino kekkas että käytäänpä tätä saatavilla olevaa draivia ja talenttia.
Uskomatonta:



Huhhuh.
Ei se elokuvan anti ole ne kliimaksit, nämä tukipilarikohtaukset on vähintään yhtä tärkeitä.

[Lasse Candé]

Totta! Ja erinomainen nosto. Getting dressed ja muuta seksikkyysvihjailua, juttuun sopivaa musaa, drinkkiä ja kokkelia. Sekä tominnan hitautta. Ja juurikin Travoltan olemus. Toisaalta Thurmanin salaperäistä panttaamista. Tuollahan koko tuo tarinan juonne jo rakentuikin, heti alkutekijöissään, juuri niinkuin pitääkin.

[Lasse Candé]

Sanottakoon vielä, että oli vähän liian laimeasti sanottu tuo ”juttuun sopivaa musaa”, kun piti oikeammin sanoa, että täysin nappisuoritus. Biisin ”coolin” seksuaalinen lataus ja kielletyn hedelmän sanoitukset sekä sen sopivuus kohtaukseen on jotain aivan mestarillista.

Tosin taitaa olla niin että Tarantino teki Morricone-Leonet, eli sovitti ohjauksen musiikkiin eikä päinvastoin. Elikkäs että sopivuus ei ole sattuma, vaan kohtauksen hitaus on seuraus sopivalla tavalla svengaavasta biisistä. Joka lopetetaan ennen kovimpia kierroksia... erittäinkin järkevästi. Kliimaksia ei pidä antaa vielä vaan se pitää säästää mahdolliseen tulevaisuuteen. Kyllähän katsoja biisin tuntee.

[Atticora]

Se iltahan päättyikin sitten muistaakseni varsinaiseen anti-kliimaksiin.

[Lasse Candé]

Juuri näin. Se on osa hienoutta. Ei olisi tuossa leffassa mitään järkeä siinä, että se alla kupliva seksuaalinen energia ja peräti romanssin poikanen saisi ns. täyttymyksensä. Nälkä pitää jäädä ja väkivallalla eteenpäin.

[Kari Aittomäki]

Niin.. itseasiassahan siinä oli aika järeäkin kliimaksi kun Mia vetää kai heroiinia kuin kokkelia ja meinaa kuolla.
Kun juna vaihtaa raidetta ja karkaa.

Ja kun Vincent näyttää parhaita puoliaan, paniikin kurissapitoa ja toimintakykyään.
Se "tänne se tussi. Ja neula. Tää on nyt vaan tehtävä."
Se ilme ja toimintakyky on aivan ässää, kuten myös senjälkeinen putoilu. Kun ne kaikki mahtavat hahmot.. on vaan mahtavia.
Pulp FIction on mahtileffa kaikin puolin.

Näytöksen suvanto on aivan neroutta myöskin, hahmojen taidettiinselvitä-hoipunta on vaan niin hienoa.
Ja kun se kiintyminen on vahvaa ja yhteisen kokeman karaisemaa, ja kun molemmat tietää että tämä ei voi edetä..

Kaunista ja kaihoisaa, tuo Travoltan lentopussaus on nerokas siveltimenviilto.
Sinne se menee. Ja minä olen vaan minä.

Sitäpaitsi kerronnan rytmin kannalta tuo pitkähkö palautuminen vie kokeman seuraavaan kohtaukseen ikäänkuin akkuja ladaten.
En epäröi käyttää termiä nerokas, koska sitähän tuo rytmitys on.



Sääli ettei videossa ole sitä tukipilari-vitsiä, menen tästä kotiin saamaan sydänkohtausta..
Travolta ja Umathruman myös ovat kyllä tikissä.

[Lasse Candé]

Pitää ihan oikeasti erottaa tuo aiempi kohtaus siitä mitä tapahtuu.

Siis ainakin aluksi. Sitten on toinen juttu mitä tapahtuu.

Koko pointti on siinä että wituiks menee ja kunnolla, sekä on paine korjata koska pelottava pomo. Jees jees jees, mutta eikö se mielenkiintoinen juttu ole kuinka kutkuttaa palleissa? ... No... On.
Sillä tuo rakennetaan.


Ja sitten: Tadaa! Tapahtuu mitä tapahtuu. Entä sitten? Mikä on pointti? Me ollaan kaikki nähty leffa.

Tässä voi tietty olla eroavaisuuksia miten ihmiset näkevät. Minä näen hemmetinmoisen latauksen ja jatkon. On mielestäni vähän väärin nähdä seuraus ja sitten tapahtumat. Se ei ole eläytymistä leffaan vaan pelkkää tietämistä miten tapahtuu.

Ruotsinkielessä on loistava ilmaisu ”med facit i hand”, mikä on kai kirjaimellisesti ”mallivastauskirja kädessä”.

Nuo kohtaukset pitää nähdä tuoreina. Esim. Travoltan äijähän kuolee, mutta eikös se elä ja elä aika vaarallisesti about noilla kohdin? Ja eikös se ole aika hyvää elokuvaa, kävi miten kävi?

[Jani Rantalainen]

Jedin Paluussa on monta hienoa kohtausta mutta yksi on ylitse muiden. Nimittäin Luken ja Darth Vaderin viimeinen taistelu hyytävän kuoromusiikin säestämänä.

[Atticora]

Niin.. itseasiassahan siinä oli aika järeäkin kliimaksi kun Mia vetää kai heroiinia kuin kokkelia ja meinaa kuolla.
Kun juna vaihtaa raidetta ja karkaa.

Kyllä elokuvallisesti. Tarkoitin niiden henkilöiden näkökulmasta, tohon vaisuun ketsuppivitsiin se ilta kaikkine käänteineen tosiaan päättyy sitten. Pulp Fictionin vaikuttavin hetki on kyllä koko elokuva, ei siinä tosiaan juuri löysiä ole.