Manuaalit

[Ars Dimicatio]

...siis ikään kuin se keskiaikainen kehotekniikka olisi saavutettavissa Liegnitzerin tekstin perusteella.

Pointtini onkin se, että nykyiajan harrastajien viitekehyksestä riippumatta keskiaikaista tekniikkaa lähemmäs voidaan päästä ja tekniikoista tehdä jotain johtopäätöksiä, koska kirjallista lähteistöä on olemassa. Jos lähteistöä ei ole, ei eri aikaan sijoittuvasta lähteistöstä voi tehdä kovin kummoisia johtopäätöksiä jonkin toisen ajan tekniikoista.

Olen itse ajatellut niin, että historialliset lajit ovat niitä, joiden tukena on historiallista, kirjallista lähdemateriaalia. Näitä tekniikoita voidaan tutkia sen lähteistön ja kokeellisten menetelmien avulla. Tavallaan kyse on siis tekniikoiden elävöittämisestä. Sitten kun mennään kirjallisten lähteiden ulkopuolelle, yksi tärkeä aineistokokonaisuus putoaa pois. Kokeellisin menetelmin voidaan selvittää rautakaudesta, pronssikaudesta tai vaikka atsteekkien laavalasi aseiden ominaisuuksia, mutta jos tekniikoista ei ole lähteitä, ei tekniikoita voi päätellä pelkkien aseiden ominaisuuksista. Jos annat simpanssille vasaran, niin kyllä se älykkäänä kädellisenä keksii, että vasaralla voi lyödä juttuja, mutta ei siitä puuseppää tule.

Mitä taas tulee kehotekniikkaan, niin ihmisen tapa liikkua elää ajassa. Sama pätee niin elävöittämiseen, kuin mihin tahansa perinnelajiin. Nykyajan karateka voi yrittää päästä lähelle "alkuperäistä" karatea, mutta tuskin koskaan pääsee täysin samaan. Aika entinen ei koskaan enää palaa.

[Antti]

Nostan vielä kaksi lainausta:

Mielestäni aika paljon pystyy informoimaan (jopa pohjaamaan?) varhaisemman aikakauden tekemisiään 1400-luvun sakemannimiekkailun kirjoista jos niin haluaa tehdä, varsinkin messerin ja painin kannalta (viitaten juuri tuohon mainitsemaasi aseteknologiaan).

Joeli puhui tässä kaiketi historianelävöityksestä, jossa tietysti mennään kohteena oleva aikakausi (tms.) edellä, vieläpä jonkinlaisena kokonaisuutena, ja jos suoranaisia lähteitä jostain kyseisen kokonaisuuden osasta ei ole, on tietysti ainoa vaihtoehto ekstrapoloida lähimmäksi osuvasta lähteestä. Elävöityksen historiallinen perusteltuus lähteillä vaihtelee sitten liukuvalla asteikolla sen mukaan, millaisia lähteitä on käytettävissä ja miten niitä käytetään.

"We cannot presume that Bronze Age bodies and medieval/Renaissance bodies would act in the same ways while fighting because fighting is a socially constituted activity, which is predicated upon a corpus of embodied knowledge unique to each society (Crellin et al. 2018)."

Tässä taas puhutaan tutkimuksesta, jossa tietysti ainoa asia, jolla on merkitystä, on perusteltuus lähteillä, ja kun vielä erikseen mainitaan kehotekniikka maussilaisessa mielessä, niin koko Liegnitzer-ekskursiolta lähtee pohja pois.

Mitä taas tulee kehotekniikkaan, niin ihmisen tapa liikkua elää ajassa. Sama pätee niin elävöittämiseen, kuin mihin tahansa perinnelajiin. Nykyajan karateka voi yrittää päästä lähelle "alkuperäistä" karatea, mutta tuskin koskaan pääsee täysin samaan. Aika entinen ei koskaan enää palaa.

Näkisin kyllä, että perinnelajien ja kirjallisten lähteiden mukaan rakennettujen lajien tai muiden harrasteiden välillä on ihan periaatteellinenkin ero.

Toiminta koostuu uniikeista tapahtumista, joilla on aika ja paikka, eikä periaatteessa yksikään teko ole koskaan sama kuin toinen. Ihmisillä on tietoa, joka ohjaa toimintaa, joka voi olla eksplisiittistä tai implisiittistä. Kamppailuopin osalta eksplisiittistä tietoa voi olla vaikka se, että "kun vastustaja lyö oikealtaan, lyödään sitä lyöntiä vastaan myös oikealta". Implisiittistä tietoa on sitten kaikki tähän liittyvä, huonosti sanallistettava kehollinen kokemus, joka on siirrettävissä ihmiseltä toiselle kädestä pitäen näyttämällä (luomalla olosuhteet, joissa oppija rakentaa tavan toimia). Kokemus ei kuitenkaan ole täysin sama, koska sekä opettajalla että oppilaalla on erilaiset kehot (liikunnallinen historia, ymmärrys omasta kehosta, kehon muoto jne.). Kun tähän vielä lisätään vaikkapa painotuserot eksplisiittisen tiedon välityksessä (esim. jonkun oppilaan kuullen toistetaan iskulausetta x useammin, toisen oppilaan kuullen iskulausetta y), saattaa syntyä tilanne, jossa saman opettajan eri oppilaat tekevät "ihan eri asioita", vaikka sosiaalisesti kokevat tekevänsä "samaa lajia". Tämä on sinänsä triviaalia ja luultavasti kaikille tuttu ilmiö.

Joka tapauksessa ns. perinnelajien tapauksessa tieto muotoutuu ja siirtyy eteenpäin, samalla uusintuen ja muotoutuen uudestaan sen verran, kuin kyseisen lajin kulttuurissa on hyväksyttävää. Kun perinteeseen liittyy uusi oppija, hän pääsee osalliseksi lajin piirissä olemassaolevasta tiedosta siinä muodossa, jossa se on hänen sitä oppiessaan. Merkittävä ero ns. historiallisiin lajeihin tulee siinä kohtaa, että niissä ajatus on (esimerkiksi) oppia miten miekkaa ja kilpeä käytettiin 1300-luvulla, kun taas perinnnelajissa ajatus on (esimerkiksi) oppia, miten joku 1600-luvulta alkaneen perinteen kantaja käyttää miekkaa.

Edellinen ei ollut kannanotto siihen, kenen harrastus on paras, vaan selvennys, miksi näkisin, että ns. perinnelajien ja ns. historiallisten lajien välillä on periaatteellinen ero, joka liittyy myös siihen, miten tieto on välittynyt. Tutkimuksellisessa mielessä tämä on relevanttia sikäli, että jos tutkimuskohteena ovat varsinaiset historialliset lajit (esim. joku 1300-luvun kilpimiekkailu ja joku 1600-luvun japanilainen miekkailu), niin tietysti elävän perinteen olemassaolo avaa uusia mahdollisuuksia historiallisen ilmiön tutkimiseen. Samoin jonkun historiallisen kielimuodon tutkimusta auttaa, että kyseistä kieltä puhutaan edellään jossain muodossa: romaaniset kielet ovat lähde (myöhäis)latinan ääntämykseen ja semantiikkaan. Sen havainnoiminen, miten joku tämän päivän latinisti puhuu ja kirjoittaa klassista latinaa ei taas tarjoa oikeastaan mitään klassisen latinan tutkimukselle. (Kamppailussa on tietysti enemmän fyysisen todellisuuden sanelemaa ei-mielivaltaisuutta kuin kielessä.)

[Joeli T.]

Juurikin näin. Ja tiedämme että Antin sanoman tavoin harjoittelusta on ajateltu esimerkiksi 1400-luvulla, koska samaan sävyyn olevaa tekstiä on kamppailuteoksissa meidän päiviin säilynyt.

Tähän voisin vielä lisätä tietynlaisen selvennyksen siitä mitä toisaalta tuossa sivujuonteena mainitussa historianelävöityksessä ylipäätänsä haetaan, ja miten se suhtautuu toisaalta yksittäisen kamppailuteoksen mukaiseen (HEMA-)harjoitteluun: Historianelävöityksessä tyypillisimmin tavoitellaan tiettyä kokonaiskuvaa - immersiota, 'ajan henkeä' tai fiilistä - jossain määrin erona nykypäivän vastaavaan. Sen sijaan yksityiskohdat jätetään yleensä sille tasolle mikä on uskottavaa ja mikä toisaalta on sellaista mikä ei häiritse sitä tavoitetilaa eli sitä kokonaiskuvaa. Kamppailuharratsusten kannalta historianelävöityksessä voidaan silloin valita useita erilaisia lähestymistapoja jotka palvelevat sitä kokonaiskuvaa jotenkin. Kaikille lähestymistavoille yhdistävä tekijä on, että ne tuppaavat silti elämään saman harrastusskenen sisällä ilman että mikään niistä väittää olevansa ainoa oikea tapa. Ja toisaalta, mikään niistä ei väitä olevansa tuo itse markkeerauksensa kohde, mutta pyrkii toki pääsemään joltain osalta lähelle esikuvaansa. Silloin tilanne näyttää about tältä:

Tilanne on siis jo ihan makrotasolla hyvin erilainen verrattuna yksityiskohtien hinkkaamiseen.

Tuo on sinäänsäkin tervehenkinen (ja painotan että olemassaoleva ja skenessä vakiintunut, eikä siis mitään omaa teoreettista mutuiluani) lähestymistapa. Sama on hyvä pitää mielessä myös vanhaa kamppailukirjallisuutta "elävöittäessä" historiallisen miekkailun puolella. Varsinkin pitempään harrastaneet historialliset miekkailijat joskus vajoavat siihen sudenkuoppaan, missä harjoittelu on vakiintunut tietynlaiseksi samalla kun maailmankatsomus miekkailun suhteen on samalla ikäänkuin kaventunut kattamaan lähinnä sen oman treeniparadigmansa. Syyt tähän saattavat olla melko syvällisiä - ihminen tulee paremmaksi siinä mitä tekee, ja jossain kohtaa syntyy harha että oma tekotapa on se luontevin tai optimaalisin. Todellisuudessa lihasten koostumus, liikeradat, hermosto, psyyke, abstraktri käsitteistö jonka kautta kamppailua hahmotetaan -- kaikki muokkautuu harjottelun tuloksena, jolloin lopputulos on itseään toteuttavaa profetiaa jossa saattaa olla vielä mukana aimo annos vahvistusvinoumaa.

Mainitsen asiasta siksi, että kyseessä on vakava sudenkuoppa yksittäistä historiallista kamppailuteosta tulkittaessa. Se mitä teet, muuttuu todeksi. Ei siksi että maailma muuttuisi, vaan siksi että todellisuus tulee sinussa lihaksi. Silloin itsensä ihan vakavasti ottava historiallinen miekkailu täytyy olla sellaista mikä vetää rajan siihen mitkä on (kamppailuntutkimuksen valossa) yleismaailmallisesti päteviä löydöksiä treenin tuloksena, ja mitkä ovat joko enenemissä määrin spekulatiivisia tuloksia tai enenemissä määrin spesifiä kehollista tietoa joka on syntynyt yksilötasolla harjoittelun tuloksena. Tämä johtaa siihen että joko tietoisesti poraudutaan syvemmälle johonkin tiettyyn harjoittelu-uraan, mutta samalla joudutaan olemaan enenemissä määrin sarkastisia sen suhteen, onko kyseessä enää edustava tulkinta esikuvastaan noin niinkuin kokonaisuuden kannalta. Jos tämä sarkasmikin unohtuu, lopputuloksena on joko itsepetos siitä mitä oikeastaan on harjoittelemassa tai vaihtoehtoisesti tulee myönnettyä synnyttäneensä kokonaan uuden modernin koulukunnan vanhan materiaalin pohjalta. Ja näitä kaikkia kolmea olen nähnyt, varsinkin ammattimaisten HEMA-opettajien työn tuloksena.

Toinen vaihtoehto on ottaa lähistymistavaksi hieman laajempi ote, missä ajoittain paneudutaan erilaisiin vaihtoehtoisiin harjoittelun paradigmoihin jolla yksittäisen kamppailuteoksen maailmaan päästään käsiksi. Tässä jälkimmäisessä tavassa ikään kuin pyritään näkemään metsää puilta, ja toisaalta vertailemalla yksittäisiä runkoja pystytään sanomaan yleistyksiä kyseisen metsän syvemmästä olemuksesta. Ja nimenomaan tässä mielessä tuo historianelävöityksessä valittu lähtestymistapa on ihan arvokasta pitää mielessä myös yksittäistä kamppailuteosta uudelleenherätellessä. En silti sano että mikään yksittäinen tapa olisi toista huonompi, kunhan valinta on jollain tapaa informoitu eikä vahingossa syntynyt.

[Ars Dimicatio]

Merkittävä ero ns. historiallisiin lajeihin tulee siinä kohtaa, että niissä ajatus on (esimerkiksi) oppia miten miekkaa ja kilpeä käytettiin 1300-luvulla, kun taas perinnnelajissa ajatus on (esimerkiksi) oppia, miten joku 1600-luvulta alkaneen perinteen kantaja käyttää miekkaa.

En näe tavoitteissa noin suurta eroa. Yksittäiseen lähteeseen tai yksittäisen kirjoittajan lähteisiin keskittynyt harjoittelija saattaa nimenomaan hakea tekniikkakokonaisuuden uudelleenrakentamista tai "henkiinherätystä" hyvin samaan tapaan, kuin perinnelajin harjoittelija hakee lajinsa tekniikkakokonaisuuden säilyttämistä ja siirtämistä ajassa eteenpäin. Lähtökohta on erilainen, mutta tavoite voi olla samankaltainen.

Tottakai opettaja - oppilas ketjussa välittyneessä lajissa ja "henkiinherätetyssä" lajissa on jo lähteiden osalta eroa, mutta toisaalta on syytä muistaa, että näennäiset opettaja - oppilas ketjutkaan eivät välttämättä juonna juuriaan katkeamatta aina "lajin perustajaan" saakka. Monien perinnelajien osaltakin on syytä epäillä välillä, että yksittäisiä tekniikoita tai niiden osia ei olekaan säilynyt katkeamattomana ketjuna, vaan niitä on rakennettu uudelleen ja herätetty henkiin esimerkiksi kirjallisista lähteistä. Joissain tapauksissa tämä on jopa avoimesti tiedossa.

Toinen vaihtoehto on ottaa lähistymistavaksi hieman laajempi ote, missä ajoittain paneudutaan erilaisiin vaihtoehtoisiin harjoittelun paradigmoihin jolla yksittäisen kamppailuteoksen maailmaan päästään käsiksi. Tässä jälkimmäisessä tavassa ikään kuin pyritään näkemään metsää puilta, ja toisaalta vertailemalla yksittäisiä runkoja pystytään sanomaan yleistyksiä kyseisen metsän syvemmästä olemuksesta. Ja nimenomaan tässä mielessä tuo historianelävöityksessä valittu lähtestymistapa on ihan arvokasta pitää mielessä myös yksittäistä kamppailuteosta uudelleenherätellessä. En silti sano että mikään yksittäinen tapa olisi toista huonompi, kunhan valinta on jollain tapaa informoitu eikä vahingossa syntynyt.

Tämä on se kohta jossa auttaa vain nöyrä, rehellinen ja avoin asenne omaan osaamiseen ja oppimiseen. Näen asian niin, että heti kun henkilö luulee löytäneensä "lopullisen totuuden" ja tietävänsä varmasti miten jokin asia on, hänen oppimisensa pysähtyy ja todennäköisesti taito alkaa taantumaan ja muuttumaan kapeaksi, henkilökohtaiseksi simulaatioksi. Jos kykenet myöntämään, että voit olla myös väärässä, kykenet vielä oppimaan.

[Antti]

Se, että perinnelajin harrastajat kokevat perinnelajinsa säilyneen muuttumattomana vaikka 1600-luvulta ei muuta sitä, että harrastajat oppivat sitä, mitä lajin tällä hetkellä elossa olevat opettajat opettavat.

Mutta tämähän lähti nyt oikeastaan lähinnä siitä, että onko mahdollista esimerkiksi Andreas Liegnitzerin miekkaa ja kilpeä koskevaa tekstiä lukemalla saada ote hänen tekniikastaan samalla tavalla kuin esimerkiksi Joelin kanssa treenaamalla on mahdollista saada ote Joelin tekniikasta. Lienee aika selvää, että ei todellakaan ja ettei kyse ole pelkästään määrällisestä vaan ihan laadullisesta erosta.

[Antti]

Ettei harhauduta pois manuaaleista, voisi jatkaa tuosta Liegnitzeristä. Jos unohdetaan hetkeksi hänen kilpimiekkailutekstinsä kuvaaman tiedon välittymiseen liittyvät ongelmat, niin voisi miettiä, mitä siihen kirjattu tieto edustaa.

Kyseinen teksti on aika lyhyt. Se sisältää kuusi kappaletta, jotka on järjestetty ylälyönnin, alalyönnin, "vaihtolyönnin", välilyönnin, piston ja kahden käden otteen ympärille. Vastustajan lyöntiin vastataan kussakin eri tavoin muutamin jatkoliikkein. Teos löytyy kokonaan tai osittain seuraavista käsin kirjoitetuista ja painetuista lähteistä:

- Rooma, Bibl. dell’Accad. Nazionale dei Lincei e Corsiniana, Cod. 44 A 8 (1452)
- Augsburg, UB, Cod. I.6.4° 3 (n. 1450)
- Wien, Kunsthistorisches Museum, Hofjagd- und Rüstkammer, KK 5126 (n. 1460 × 1480)
- Glasgow, Glasgow Museums, E.1939.65.341 (1508)
- Dresden, SLUB, C 487 (n. 1510)
- Ergrundung Ritterlicher kunst der Fechterey (Wien 1516)
- La noble science des ioueurs despee (Antwerpen 1538, edellisen käännös)
- Graz, UB, Ms 963 (1538)
- Der Allten Fechter gründtliche Kunst (Frankfurt n. 1530, neljäs painos 1558)
- Augsburg, UB, Cod. I.6.2° 2 (1564)

Teksti siis tavataan reilun vuosisadan aikavälillä 1400-luvun puolivälistä 1500-luvun puoliväliin. Joku voisi äkkiseltään tulkita tämän asiantilan niin, että teksti on lähde miekkailuun 1400-luvun puolivälistä 1500-luvun puoliväliin. Tekijä on kuitenkin ollut 1400-luvun puolivälissä jo kuollut, ja mikäli Paulus Kalin tiedonanto hänen kuulumisestaan Liechtenauerin seuraan tarkoittaa, että hän on ollut Liechtenauerin aikalainen, voi hänen aktiivikautensa olla ollut joskus 1300-luvun lopulla tai 1400-luvun alussa. Liittyminen Liechtenaueriin voi hyvinkin olla syy, miksi hänen tekstinsä on nauttinut edes jonkintasoista levikkiä (etenkin päätymällä alan vanhimpiin painettuihin kirjoihin).

[Antti]

Liegnitzerin ensimmäinen kappale, hätäisesti suomennettuna Paurnfeindtin kirjasta, joka sattui ensimmäisenä osumaan käteen:

Ensimmäinen temppu kupuralla, ylälyönnistä: kun teet ylälyönnin vastustajaa kohti, aseta pontesi kilpesi sisäpuolelle peukaloasi vasten ja pistä häntä alhaalta naamaansa, ja käännä hänen miekkaansa vasten ja anna napsahtaa yli. Toimii molemmin puolin.

Voitaneen otaksua, että vastustaja lyö "oikealta olkapäältään", ja kun vastustajan lyöntiä vastaan on lyöty oma ylälyönti (oikealta olkapäältä), jatketaan pistolla; jos pisto ei pääse läpi, vaihdetaan toiselle puolelle.

Nämä elementit ovat hyvin vähäisellä mielikuvituksella löydettävissä myös Liechtenauerin pitkän miekan selityksistä (zornhauort, abnehmen), I.33:sta (durchtreten, plaga latere sinistro) ja Fiorelta (punta in lo volto, da l'altra parte cum lo fendente). Hyvällä tahdolla, muutettavat muuttaen, "samasta asiasta" on kyse myös Meyerin väistö-riposti-kierto-kompleksissa, josta oli puhetta toisessa ketjussa. Koska kyseessä on (sikäli kuin luulen asian ymmärtäväni) kamppailullisesti ehyt paketti (riippumatta yksityiskohtien ja painotusten eroista), voisi olettaa, että tämä oppi kuvastaa jotain sellaista, mitä on oikeasti harjoiteltu ja tehty laajemminkin. Tämä siis myös riippumatta siitä, onko kyse jostain sellaisesta opista, joka voisi helposti kehittyä itsenäisesti eri tahoilla.

Ohessa kuva Paulus Kalilta (zornhauort), joka nyt lähinnä kuvaa tuota risteämistä kahden käden miekalla (BSB, cgm 1507, f. 59r):



Vertailun vuoksi kuudes kappale:

Ota teräsi kupurasi kanssa vasempaan käteesi ja käännä häntä vastaan. Jos hän lyö tai pistää ylös naamaasi tai alas jalkaasi, päästä oikealla kädelläsi irti kouraimesta ja torju se kilvellä ja miekalla, ja tartu oikealla kädelläsi hänen kilpeensä hänen oikealla puolellaan; tartu kilpeen alta ja käännä se oikeallesi, niin olet ottanut hänen kilpensä.

Eli vastustajan hyökkäys torjutaan vasemmassa kädessä olevalla kilvellä ja miekalla, minkä jälkeen oikealla napataan vastustajan kilpi. Tämä löytyy myös I.33:sta (kuva tosin puuttuu) sekä Paulus Kalilta (BSB, cgm 1507, f. 55v-56r):



Toinen kuva löytyy käsikirjoituksesta BSB, cgm 3712, f. 212r. Toki tämä löytyy myös Paulus Hector Mairilta (mikäpä ei löytyisi).

Eroaako tämä jotenkin edellisestä? Pienimuotoista levikkiä näyttäisi olevan tälläkin. On ehkä huomioitava, että tuo cgm 3712:n kuva perustunee jotakin kautta I.33:een ja Paulus Kal saattaa kanavoida tässä liechtenauerilaisuuttaan (eli näyttää, miten Liegnitzerin kuvaama kilvenriisto tehdään). Edellä käytin varovaista mutuargumenttia sanoessani, että lyönti-pisto-puolenvaihto on yksinkertainen toteuttaa ja kamppailullisesti mielekäs. Tämän kohdalla en olisi niin varma. Toki jos sellainen vastustaja tulee vastaan, jolta kilven voi vain ottaa pois, niin näinhän se kannattaa varmaankin tehdä. Pitäisin kuitenkin mahdollisena, että ensimmäisen kappaleen tapauksessa on kyse varsinaisen kamppailukulttuurin ilmiöstä, kuudennen kappaleen tapauksessa kamppailukirjallisuuden ilmiöstä.

[Joeli T.]

Niin, onko kilven pois ottamisessa kyse kamppailukirjallisuuden ilmiöstä tai muuten vaan yleisestä tropesta. En nyt ihan varmana pysty sanomaan onko kaikki kamppailukirjoissa laajemmalle levinnyt tekniikka kamppailullisesti itsessään hyödyllistä tekniikkaa. Esim. jos aseriisto on vaikeampi tehdä kuin vastustajan lyöminen samasta tilanteesta, onko kyseessä harjoittelumetodiikkaan liittyvä (koita tehdä vaikea asia, niin kykysi tehdä helpompi asia kasvaa samalla) vai onko kyseessä joku oman ylivoimaisuuden näyttäminen. Tai ehkä kyseessä on vaan omanlaisensa huumorintaju - sitähän noissa kaikissa kirjoissa tuppaa olemaan.

[Joeli T.]

Voisin ehkä sanoa jotain vähän laajemminkin tästä tulkinnan muodostamisesta. Silloin kun samasta teoksesta on erilaisia instansseja, alkaa olemaan jo mielekästä tutkia tekstien välisiä suhteita hiukan. Kiintoisintahan tämä on kamppailukirjallisuuden kohdalla siinä mielessä, että useampi tekstiversio mahdollistaa pääsyn lähemmäksi alkutekstiä ja sitä kautta esim. A. Legnikialaisen ja oletettavasti hänen veljensä alkuperäistä ajatusta miekalla ja kupuralla harjoittelusta. Tätä varten voi vertailla yksittäisten tekstien lisäyksiä ja poisjättöjä. Onko yksittäinen lisäys merkki siitä että kirjuri on kopioinut tuntematonta, vanhempaa versiota tekstistä joka on sisältänyt tietoa joka on jätetty pois muista versioista - vai onko kyseessä myöhemmin lisättyä interpolaatiota joka on aito lisäys vanhempaan tekstiin. Jos tekstiin on tehty muutoksia, onko se merkki siitä että kamppailutietämys on kehittynyt kirjallisen perinteen rinnalla, jolloin on tarpeen tehdä vanhaan tekstiin lisäyksiä. Vai olisiko kyseessä tietoa jonka syvempi ymmärrys on hukkunut matkan varrella, ja jotain yksittäistä seikkaa on ymmärretty väärin uudelleen kirjattaessa ja halutaan siksi selventää tekstissä mistä on kyse. Selvennys voi sitten olla aiheellinen ja valaiseva, tai ns. puuta heinää. Ja tätä jälkimmäistähän näkyy varsinkin kun zettel-pohjainen kamppailukirjallisuus ei ole luonteeltaan dokumentoivaa niin että teksti itsessään sisältäisi kaikki tarpeelliset tiedot harjoitteiden toistamiseen.

Ja käytänkin tätä pukkihyppelytolppana siihen miten vanhassa kamppailuteoksessa olevaa ymmärrystä voidaan lisätä, jos tarkoituksena on tehdä rekonstruktio primäärilähteen tarkoittaman kaltaisesta miekkailusta. Laitan tähän samalla ad hoc -luokittelun tiedolle - ei siksi että tällaista olisi mitenkään formaalisti HEMA:ssa käytössä, vaan lähinnä selventämään ja jaottelemaan siitä mistä seuraavaksi kirjoitan. Kuitenkin voidaan ajatella että luokittelu on samalla arvotusjärjestys - I on ymmärtämisen kohde, joita II-V palvelee. Lajin sisällä on kuitenkin huomattavasti erilaisia painotuksia sen suhteen mitä tiedontyyppiä arvostetaan eniten. Painotuksista voi vaikkapa väitellä internetissä, jos niin tykkää.

Jos voidaan ajatella että selventävät lisäykset alkutetkstiin (I-tyypin tietoon) ovat arvokkaita, voidaan tutkia hieman noita saman tekstin eri versioiden lisäyksiä (kutsuttakoon II-tyypin tiedoksi). Sen lisäksi voidaan hakea selittävää tietoa saman kamppailutradition selittävistä teksteistä, joista voimme ammentaa määritelmiä keskeisille termeille (sanotaan sitten III-tyypin tiedoksi) sekä liikekieltä ja miekkailun yleistä lähestymistapaa. Toisaalta voidaan tulkita samankaltaisten termien lisäksi samankaltaisia liikesarjoja (IIIa). Jos Legnikialaisen tekstissä on kaksi stückeä joiden liikesarjat on samat kun vaikkapa I.33:ssa (relevantti liikesarja, samanlaiset aseet, mutta aikaisempi traditio, IIIa2) tai Lecküchnerillä (relevantti liikesarja, hieman samankaltainen ase ja sama traditio, IIIa1), ja sen lisäksi näihin liittyy sekundaarilähteessä jokin kolmas liikesarja, voi olla hedelmällistä kokeilla vastaavaa tutkimuksen aiheena olevien opinkappaleiden lisänä (IIIb1 ja IIIb2). (Ainakin itse kuulen melko usein parahduksia miekkailutunnilla, "mikäs versio tuo muka oli!" johon totean että se on tekniikkavariantti toisesta kirjasta ja se nyt vaan sopi hyvin tähän.) Hyvin usein näkee että tekstin tulkintaan tuodaan lisäselitteitä nuoremmista kamppailuperinteistä (IV) jotka on dokumentoitu paremmin kuin tutkimuksen kohteena oleva. Tämän pitäisi olla tarvepohjaista, eli sitä tehdään vain siinä määrin että saadaan primäärilähdettä täydennettyä sen verran että siitä voidaan luoda harjoitteita joiden avulla voi opetella miekkailua. Esim. omalla kohdallani menetelmäpuolella on vaikuttanut miekkailun harjoittelussa ihan huomattavasti saman kamppailuperinteen painin harjoittelu (IIIa1-tyyppinen tieto) jota taas vuorostaan on rikastettu sillä tiedolla mitkä on yksinkertaiset nykymenetelmät joilla painilajia kannattaa harjoitella (IV-tyyppinen tieto). Tämän kaiken lisäksi, jos hyväksytään että ymmärrystä joudutaan laajentamaan, voimme koittaa ristiinvalidoida lopputuloksia skenen sisällä (V-tyyppinen tieto). Tämän kaiken lisäksi on yleisen tason tietoa siitä mitä nykytieteen valossa harjoittelusta voidaan sanoa, esim. minkä harjoittelutavan lisäämisestä olisi hyötyä ja toisaalta, mitkä I+II+III kertyneistä tavoista ovat tieteen mukaan haitallisia (IVa-tyyppinen tieto). Nykytiede voi ihan hyvin olla ristiriidassa sen kanssa mitä primäärilähde opettaa koska primäärilähde oli väärässä.

Tyypillisintä ristiinvalidointia V-tyypin avulla on tavallaan kilpaileminen, ja se onkin hyväksi koettu tapa. Joka toisaalta sisältää vaaroja, joihin tulee aktiivisesti ottaa kantaa - esimerkiksi välttämällä standardisääntöjä kilpailutoiminnalle, sillä säännöt muokkaavat lajia. Nostan kuitenkin itse hyödyllisimmäksi ristiinvalidoinnin tavaksi tulkintojen vertailun: onko kaksi toisistaan riippumatonta HEMA-porukkaa päässeet samasta lähteestä villisti erilaisiin tuloksiin. Jos ovat, miten heidän ymmärrys on karttunut yhtälöllä I+II+III+IV+V? Ristiinvalidoinnissa tulee sekin hyöty että samalla tulee levitettyä hankittua ymmärrystä rakentavassa hengessä muiden harrastajien tietoisuuteen. Tottahankai harrastaa saa vaikka omassa komerossaan, mutta lajin ymmärryksen syventämisen kannalta on melko oleellista pystyä ja pyrkiä altistamaan omia tulkintojaan muiden saman aiheen kanssa työskentelevien kesken.

[Andy]

Aseenriistotekniikat lienee hyödyllisiä, jos halutaan kaapata vankeja. Aatelisvangeistahan sai hyviä lunnaita. Lisäksi joskus ei sosiaalisista ja poliittisista syistä ollut välttämättä hyvä juttu pistää kylmäksi jotain riehaantunutta aatelismiestä.

[Joeli T.]

Aseenriistotekniikat lienee hyödyllisiä, jos halutaan kaapata vankeja. Aatelisvangeistahan sai hyviä lunnaita. Lisäksi joskus ei sosiaalisista ja poliittisista syistä ollut välttämättä hyvä juttu pistää kylmäksi jotain riehaantunutta aatelismiestä.

Juu, ja siis itsepuolustuhommat juridisessa mielessään ovat olleet ihan relevantteja myös 1400-luvulla. Käytännössä tämän Liegnizerin vaikutuspiirissä tapa oli, että katsottiin suopeammin jos ihan ensisijaisesti ei koittanut taltuttaa aseellista päällekäyjää miekalla, mutta jos kuitenkin joutui omiin aseisiin tarttumaan niin parempi että ensin käytti ei-tappavia tekniikoita. Jos oli joutunut vetämään aseen ja silminnäkijöiden mukaan oli yrittänyt käyttää ei-tappavia tekniikoita, eikä tilanne vielä ratkennut - niin sitten sai pistää miekalla päällekäyjää.

Muissa tapauksissa puolustajakin saattoi saada esimerkiksi sakkorangaistuksen, karkoituksen tai hirsipuutuomion.

[Ars Dimicatio]

Niin, onko kilven pois ottamisessa kyse kamppailukirjallisuuden ilmiöstä tai muuten vaan yleisestä tropesta. En nyt ihan varmana pysty sanomaan onko kaikki kamppailukirjoissa laajemmalle levinnyt tekniikka kamppailullisesti itsessään hyödyllistä tekniikkaa. Esim. jos aseriisto on vaikeampi tehdä kuin vastustajan lyöminen samasta tilanteesta, onko kyseessä harjoittelumetodiikkaan liittyvä (koita tehdä vaikea asia, niin kykysi tehdä helpompi asia kasvaa samalla) vai onko kyseessä joku oman ylivoimaisuuden näyttäminen. Tai ehkä kyseessä on vaan omanlaisensa huumorintaju - sitähän noissa kaikissa kirjoissa tuppaa olemaan.

Näiden asioiden pohtiminen on lähellä minun sydäntä aina tekniikoita tulkitessa. Miksi tämä tekniikka on (oletettavasti) ollut olemassa, miksi se on päätynyt osaksi manuaalin syllabusta ja mitä se kertoo siitä ajasta ja kontekstista, jossa se on kehitetty ja muistiin kirjattu. Mielestäni joskus viljelty oletus siitä, että kaikki tekniikat ovat tai niiden edes pitäisi olla ns. "veren maku suussa tappamiseen tarkoitettuja" on itsessään vähän nyrjähtänyt ja kertoo jotain meidän ajasta, mutta aika vähän mistään muusta ajasta. Tekniikan teho ja hyöty riippuu kontekstista. Huumorikin voi olla tietyssä kontekstissa tehokas ja hyödyllinen tapa saavuttaa jotain.

[Antti]

Silloin kun samasta teoksesta on erilaisia instansseja, alkaa olemaan jo mielekästä tutkia tekstien välisiä suhteita hiukan. Kiintoisintahan tämä on kamppailukirjallisuuden kohdalla siinä mielessä, että useampi tekstiversio mahdollistaa pääsyn lähemmäksi alkutekstiä ja sitä kautta esim. A. Legnikialaisen ja oletettavasti hänen veljensä alkuperäistä ajatusta miekalla ja kupuralla harjoittelusta. Tätä varten voi vertailla yksittäisten tekstien lisäyksiä ja poisjättöjä. Onko yksittäinen lisäys merkki siitä että kirjuri on kopioinut tuntematonta, vanhempaa versiota tekstistä joka on sisältänyt tietoa joka on jätetty pois muista versioista - vai onko kyseessä myöhemmin lisättyä interpolaatiota joka on aito lisäys vanhempaan tekstiin. Jos tekstiin on tehty muutoksia, onko se merkki siitä että kamppailutietämys on kehittynyt kirjallisen perinteen rinnalla, jolloin on tarpeen tehdä vanhaan tekstiin lisäyksiä. Vai olisiko kyseessä tietoa jonka syvempi ymmärrys on hukkunut matkan varrella, ja jotain yksittäistä seikkaa on ymmärretty väärin uudelleen kirjattaessa ja halutaan siksi selventää tekstissä mistä on kyse. Selvennys voi sitten olla aiheellinen ja valaiseva, tai ns. puuta heinää. Ja tätä jälkimmäistähän näkyy varsinkin kun zettel-pohjainen kamppailukirjallisuus ei ole luonteeltaan dokumentoivaa niin että teksti itsessään sisältäisi kaikki tarpeelliset tiedot harjoitteiden toistamiseen.

Perinteinen tekstikritiikkihän lähtee siitä, että alkuperäinen Urtext eli arkkityyppi on kopioitaessa muuttunut tahallisesti tai tahattomasti, ja olemassa olevien tekstiversioiden tai "todistajien" perusteella voidaan tunnistaa tekstitraditiossa tapahtuneet muutokset ja siten selvittää, millainen ns. arkkityypin tekstimuoto on ollut. Oleellinen tulos tästä työstä on stemma eli sukupuu, johon tekstiversiot sijoitetaan eri hyparkkityyppien alle. Periaatteessa tämä on sama asia kuin historiallis-vertailevan kielitieteen sukupuut, jossa (hyp)arkkityyppejä vastaavat kantakielet. Sukupuumallin keskeinen ongelma on myös sama: kielet vaikuttavat toisiinsa myös vaakatasossa, jolloin syntyy (yleensä) alueellisia piirteitä, joita löytyy siis myös kielistä, jotka eivät ole "geneettisesti" sukua toisilleen. Samoin käsikirjoitusta kopioitaessa kopistilla voi olla käytössään useampi eksemplaari, jotka saattavat vielä edustaa useampaa tradition haaraa.

Toki sekä kauno- että tieto- tai käyttökirjallisuudessa voi kiinnostaa, miksi muutoksia on tehty. Kommentaarigenreä edustavissa teksteissä ei tietenkään voida oikein puhuha "varsinaisista" muutoksista tekstissä, mutta ehkä ainakin teknisessä sisällössä, johon teksti viittaa. Jotkut Ringeckin Liechtenauerin säkeiden selityksiksi väittämät jutut eivät välttämättä ole oikeasti Liechtenauerin tarkoittamia juttuja, mutta meitä kiinnostaa toki myös se, mistä Ringeck puhuu. Paulus Hector Mairin kavereidensa kanssa keksimät selitykset vanhoille kuville eivät välttämättä kerro mitään niistä alkuperäisistä kuvista, mutta saattavat kiinnostaa muuten.

Sanonpa kuitenkin jotain tekstikriittistä tästä Lignitzerin tapauksesta. Koska teksti ei ole vain musteläiskiä paperilla tai pergamentilla vaan merkityksellistä viestintää, käsittely hipoo myös Joelin esille nostamia aiheita. Ensiksi nimeän tekstiversiot:

- R = Rooma, Bibl. dell’Accad. Nazionale dei Lincei e Corsiniana, Cod. 44 A 8 (1452)
- A₁ = Augsburg, UB, Cod. I.6.4° 3 (n. 1450)
- W = Wien, Kunsthistorisches Museum, Hofjagd- und Rüstkammer, KK 5126 (n. 1460 × 1480)
- Gl = Glasgow, Glasgow Museums, E.1939.65.341 (1508)
- D = Dresden, SLUB, C 487 (n. 1510)
- Paur. = Ergrundung Ritterlicher kunst der Fechterey (Wien 1516)
- Scien. = La noble science des ioueurs despee (Antwerpen 1538, edellisen käännös)
- Gr = Graz, UB, Ms 963 (1538)
- Eg. = Der Allten Fechter gründtliche Kunst (Frankfurt n. 1530, neljäs painos 1558)
- A₂ = Augsburg, UB, Cod. I.6.2° 2 (1564)

Tässä voidaan nopeasti suorittaa ns. eliminatio codicum descriptorum eli poistaa listalta Scien., Eg. ja A₂, koska niiden kaikkien tunnettu lähde on Paur. (ensiksi mainittu on sitä paitsi käännös).

Jäljelle jäävien versioiden osalta voidaan katsoa ensiksi otsikkoa. Lähteissä R, A₁, D, Gl ja Gr on "pitkä" otsikko, joka sisältää fraasin "die Stücke mit dem Buckler" (temput kupuralla); W ja Paur. edustavat "lyhyttä" tyyppiä, suunnilleen "das Bucklerfechten" (kupuramiekkailu), jonka Paur. (johdannaisineen) laajentaa muotoon "Vechten im Pucklier oder Rodelen" (miekkailu kupuralla eli pyörökilvellä). Selittävä laajennus on ymmärrettävä sitä kautta, että sana "Buckler" on jo sen verran epätavallinen, että se tarvitsee selityksen. (Normalisoin kaikki tekstiviittaukset, ettei tarvitse säätää kirjoitusasujen kanssa.)

Edellinen huomio jakaa siis lähteet kahteen ryhmään, sanotaan vaikka β (R, A₁, Gl, D, Gr) ja γ (W, Paur.). Näillä kahdella ryhmällä on muutakin eroa kuin otsikko. Ensimmäisessä kappaleessa kohdassa, jonka ylempänä käänsin "pontesi", sanoo β "mit dem Knopf" ja γ "deinen Knopf". Vastaavasti kuudennessa kappaleessa "kupurasi kanssa" -kohdassa β sanoo "dem Buckler" ja γ "deinem Buckler"; β viittaa puolimiekkaotteeseen "als mit dem halben Schwert", γ jättää viittauksen pois. Yhtä silmiinpistävänä erona kolmannessa kappaleessa β "aus dem Buckler aus dem Wechselhau", γ "aus dem Wechselhau".

(Edellä sanottujen esimerkkien lisäksi yksittäisissä versioissa on myös uniikkeja piirteitä kuten D "einhaut", muut "zuhaut"; Gr "in dem Buckler", muut "zu dem Buckler"; A₁ sisältää vain kolme ensimmäistä kappaletta; W sanoo "von der tencken Seiten", muut "von der linken Seite", ja hyppää neljännen kappaleen yli; Gr antaa viidennen ja kuudennen kappaleen eri järjestyksessä. Näiden tapausten osalta suoritetaan ns. eliminatio lectionum singularium.)

Ryhmän γ sisällä tapahtuu edelleen ero viidennessä kappaleessa: siinä missä β ja W sanovat "Stürzhau", on Paur. lukenut tähän "Schielhau", jonka A₂ antaa muodossa "Schilthau"; edellä mainitun puolimiekkaoteviittauksen kohdalla W sanoo "als du wohl weißt" (kuten hyvin tiedät), Paur. ei sano mitään.

"Aus dem Wechselhau"- ja "aus dem Stürzhau"-tapaus liittyvät molemmat otsikoihin mutta eroavat toisistaan. Käsittelen vielä lyhyesti molempia.

Kukin kappale periaatteessa alkaa otsikonomaisesti sillä, mistä lyönnistä se lähtee ("aus dem Oberhau", "aus dem Unterhau", "aus dem Wechselhau", "aus dem Mittelhau", "aus dem Stürzhau"). Poikkeuksen muodostaa kuudes kappale, joka alkaa käskyllä tarttua terään vasemmalla kädellä. Koska vastustajan hyökkäys hoidellaan vasemmassa kädessä olevalla kilvellä ja miekalla, olisi houkuttelevaa ajatella, että tämän kappaleen "otsikko" olisi ollut "aus dem Buckler", joka on jotenkin eksynyt kolmanteen kappaleeseen. Kolmannen kappaleen otsikko "aus dem Buckler aus dem Wechselhau" (kupurasta vaihtolyönnistä) vaikuttaa siltä, kuin siinä olisi kaksi "aus"-lauseketta oudosti peräkkäin. Toisaalta tekstissä lukee yksiselitteisesti "streich von der linkcen Seite aus dem buckler" eli "lyö vasemmalta puolelta kupurasta", eli Wechselhau alkaa vasemmalta alhaalta, ilmeisestikin kupura(käde)n alta. "Aus dem Buckler" siis sopii tähän kohti jotenkin. Joka tapauksessa tavattujen tekstiversioiden perusteella fraasia "aus dem Buckler" ei voida palauttaa kuudennen kappaleen alkuun, vaan kyse olisi valistuneesta arvauksesta (ns. divinatio). Lähtökohtaisesti tekstin perusteella voidaan yrittää arvioida, onko kyse lisäyksestä haarassa β vai poistosta haarassa γ. ("Aus dem Wechselhau" löytyy kolmantena kappaleena samaa viiden lyönnin viitekehystä käyttävästä tekstistä toisaalta, mutta se ei auta tässä.)

Viidennen kappaleen versioissa olevat Stürzhau ja Schielhau voivat periaatteessa viitata samaan asiaan: ylälyönti, jonka loppuasennossa takaterä on käännetty alaspäin ja kärki on kohti vastustajaa. Tekstin mukaan kyseessä on valepisto vastustajan kilpikäden yli, joka sopii yhteen sen kanssa, että käsi kääntyy "peukalo alaspäin" eli pronaatioon; Schielhaun tunnetun muodon kanssa tämä sopii yhteen epäsuorasti. Kyseessä siis kuitenkin vaikuttaisi olevan lukuvirheen sijaan yhden teknisen termin korvaaminen toisella ilman että tekninen sisältö oleellisesti muuttuu. Arkkityyppiin palautuu Stürzhau, koska se esiintyy sekä haarassa β että haarassa γ (W:ssä, kuten yllä todettu). Paurnfeindt ei kirjassaan tunne Stürzhauta muutenkaan, joten voidaan arvella, että hän on muuttanut sen Schielhauksi.