Käveleminen ja jalkamarssi

[Joeli T.]

Löysä, eteenpäin lyhyt ja taaksepäin vähän pitempi askel joka tulee keskivartalosta saakka

Mihin tuo taaksepäin pitempi askel viittaa?

Askel kulkee painonsiirrolla takajalan varassa, ja etujalka astuu ikäänkuin hieman myöhässä. Tällöin askel eteen on rento ja laiska. Suorahkon takajalan varassa voi askeleen aikana hieman työntää ja kääntää lantiosta. Askeleen logiikka noudattaa enempi kaatuvaa painonsiirtoa kuin jäykkää etujalan nostoa.

Ei tuo toki ole ainoa tapa kävellä mikä täsmäisi Koskelan repliikkiin - mutta tällaisen tavan olen vaelluksilla oppinut. En tiedä oliko marssitekniikalla joku osuus, mutta reserviupseerikurssikilpailussa tuli kirjoitusvirheellä varustettu hopeamitali. Jollain toisella marssitekniikalla olisi saatettu välttää tuo kirjoitusvirhekin. Mene ja tiedä.

[Lasse Candé]

Joeli, osuinko yhtään oikeaan? Koska se mitä kirjoitat, soittelee vieläkin samoja kelloja.

Eppu, ei se muodon järjestäminen pituusjärjestykseen korjaa Antin mainitsemaa ongelmaa. Se korjaa esteettisen ongelman ja jossain määrin amatöörien tapauksessa mahdollisia jalkakolareita.

Antin pointti taisi olla, että kun askeltaajuus f on kaikilla sama, niin jotta vauhti v pysyy samana, on kaikkien askelpituuden d oltava sama. Tällöin kuljetaan vauhtia

v = fd.

Tuossa yhtälössä oleellisesti jaetaan yhden askelen pituus sitä vastaavalla ajalla, joka on tietenkin tahtimarssissa jokaisella sama. Koska tahti on sama, pitää myös askelpituuden olla siis sama, ellei nopeuteen haluta verrannollisuutta yksilökohtaisiin askelpituuksiin.

Muu johtaisi (lyhyempien ollessa taaempana) muodon venymiseen pituussuunnassa.

Karatessa on tämä ongelma käänteisenä: pidemmillä pitäisi askeltavan tekniikan kestää kauemmin. On opettajalle kiusaus sallia lyhyemmiltä huonoa tekniikkaa sen takia että ehtivät silti pidempiä ajallisesti edelle, kun asentopituudet johdetaan yksilön ruumiinosista (kuten on tapana tehdä). On olemassa lyhyitä suosiva esteettinen harha. Kakessa siis, eli siellä sivuraiteella… Ja siellä se on sitten turmiollista heille, ellei opettaja hokaa opettaa myös heitä oikein. Pitkän kun on pakko tehdä oikein, kun ei siitä muuten mitään tule. Vaikka tämä onkin sivuraide, uskon tämän osuvan täysin oikeaan ketjuun.

[Eppu]

Lasse, laskelmasi on totta. Ehdin yhdentoista vuoden aikana johtaa ja olla osallisena sulkeisissa jos toisissakin, avaan käytäntöä: On totta, että pituusjärjestyksen mukaan rakennettu muoto venyy aloitusmitoistaan. Tässä on huomioitava, että käsimitalla ojentaessa muodon alkupäässä pidempien henkilöiden välit ovat lähtökohtaisesti pidemmät, kuin muodon loppupäässä. Käytännössä tämä johtaa siihen, että muodon etupäässä venymää ei tapahdu, ja rivi riviltä lyhyempiaskelisten jäädessä sentti kerrallaan kauemmaksi, heidän etäisyytensä edellä marssivasta kasvaa vastaamaan samaa välimatkaa, joka etupäässä on jo valmiiksi.

Tämä venyminen tapahtuu marssittaessa suoraan. Tahtimarssihan on sulkeisjärjestysmuoto, ei jalkamarssitapa. Tämä tarkoittaa sitä, että liikuttavat matkat ovat lyhyitä (kymmenistä metreistä pariin kilometriin), jolloin venymään ei kasva valtavasti. Tahtimarssissa tulee myös hyvin usein kaartoja, jolloin tavoitellun suunnan saavuttamiseen asti marssitaan puolin askelein, mahdollisesti suoran aikana tullut venymä kuroutuu umpeen, kuten myös ylämäissä (toki näissä lyhyempijalksiset ottavat yleensä yli puolta askelta ja pitkät jopa alle).

On totta, että tahtimarssi liittyy aiheeseen vain sivuten, mutta on juuri siksi ihan hauska pointti, että näinkin yksinkertaista asiaa on mahdollista pohtia puhtaan teoreettisesti, mutta kuitenkin tässä maassa useiden näkökulmasta myös kokemuksista käsin.

[Antti]

Ennenhän siis väli oli 80 cm selästä rintaan (sivuojennus kyynärpäätuntumalla), ja askeleen pituus 80 cm. Tahtimarssi liittyy kyllä nähdäkseni ainakin historiallisesti aiheeseen, vaikka onkin toki nykyään osana sulkeisjärjestystä eriytetty kaikesta muusta. Juuri tämän eriyttämisen seurauksena sulkeisjärjestyksessä onkin ehkä alettu kiinnittää enemmän huomiota kaikenlaisiin vähemmän oleellisiin asioihin.

Ja juuri marssin osalta tuota eriytymistä kuvaa aika hyvin se, että preussilainen vuoden 1812 ohjesääntö määrittää marssin tarkoitukseksi "edetä säästäen sotilasta mahdollisimman paljon" ja kuvailee tekniikan, jota myöhemmin kutsuttaisiin "harjoitusmarssiksi"; Itä-Saksan ohjesäännössä 1962 muodollisesti näennäisesti vastaavasta harjoitusmarssista taas sanotaan, että se "vaatii kohotettua voimien jännittämistä ja täydellistää sotilaan kehonhallinnan", mistä syystä sitä käytetään vain lyhyillä matkoilla ja kunniantekoon suljetussa järjestyksessä. (Muuten on sitten tutut marssit tahdissa ja ilman tahtia.)

Ennen vanhaan "suljettu järjestys" oli "avoimen järjestyksen" ohella osa jalkaväen harjoitusohjesääntöä. Ensimmäinen yleinen "sulkeisjärjestysohjesääntö" on vuodelta 1960, mutta siinäkin käytetään vielä paljon sellaista sanastoa, joka liittyy entisaikojen manöövereihin ("siipimies", "ojennussiipi"). Avoimesta järjestyksestä on tullut oletus, ja muisto suljetun ja avoimen erosta elää "avojonossa" ja "avorivissä".

Itävaltalaisen version harjoitusmarssista näkee oheisella videolla Otto (von) Habsburgin hautajaiskulkueesta 2011, kohdasta 1:35 alkaen:



Näin se tekniikka elää...

[Antti]

Askel kulkee painonsiirrolla takajalan varassa, ja etujalka astuu ikäänkuin hieman myöhässä. Tällöin askel eteen on rento ja laiska. Suorahkon takajalan varassa voi askeleen aikana hieman työntää ja kääntää lantiosta. Askeleen logiikka noudattaa enempi kaatuvaa painonsiirtoa kuin jäykkää etujalan nostoa.

Ei tuo toki ole ainoa tapa kävellä mikä täsmäisi Koskelan repliikkiin - mutta tällaisen tavan olen vaelluksilla oppinut. En tiedä oliko marssitekniikalla joku osuus, mutta reserviupseerikurssikilpailussa tuli kirjoitusvirheellä varustettu hopeamitali. Jollain toisella marssitekniikalla olisi saatettu välttää tuo kirjoitusvirhekin. Mene ja tiedä.

Näitähän on periaatteessa mahdollista kuvata tekstimuodossa kohtuullisen eksaktistikin. Nyt siis puhuttaneen työntövaiheen korostamisesta heilahduksen kustannuksella? Karikatyyri olisi kävellä flècheillä eteenpäin? Tämä vissiin sopisi yhteen Lassenkin luonnehdinnan kanssa, ja tunnistan tämän kyllä itsestänikin, jos selässä on kannettavaa. Mutta kävelevätkö sällit näin??

(Minulla on kultamitali ilman kirjoitusvirhettä. )

[Hemmukka]

Onko joku erimieltä että tekniikka vähempiosaista?
Sama kuin kamppailussa, ihmiselle tulee oma tyyli tehdä asioita.
Ei näitä voi muut opettaa.
Opastaa kyllä, mutta samaan muottiin ei.
100v sitten käveltiin ainakin 10x matkoja verrattuna nykyiseen huonoilla varusteilla.
Nykypäivänä ongelma että moni kävelee vaan parkkipaikalle.

[Antti]

Yleisesti ottaenhan tuo pätee kaikkeen taito-oppimiseen. Kuten kirjoitin aiemmin, kävelemään oppii kävelemällä ja ampumaan ampumalla. (Kävelemisessä noin ylipäänsä on tietysti se ero, että se opitaan joskus vuoden ikäisenä toisin kuin ampuminen.) Tietoa siitä, miten näitä asioita tehdään (tekniikkaa) voi saada muilta ihmisiltä, ja haluaako sitä nyt sitten kutsua mieluummin opastamiseksi kuin opettamiseksi on mielestäni vähän sivuseikka.

[Lasse Candé]

Kirjamessuilla tuli laahustettua messutyyliin, eli hidasta kävelyä. Ainakin sitä
yleistä selkäjumia pystyi vähän hillitsemään sillä että ei astu kauas eteen, vaan sen sijaan saattaa kauas taakse.

Ei liity puheenaiheeseen oikeastaan, mutta tuolla tavalla on kyllä kamppailuasento parempi isomman osan ajasta noin yleisesti.



PS: passkat messut, mikä ei yllättänyt…

[Antti]

Sekin on kyllä ihan oikea huomio, että sata vuotta sitten ja aikaisemmin keskivertoalokkaan keho oli ehkä vähän toisenlainen kuin nykyään. Toisaalta tottumus fyysiseen työhön ja jalan liikkumiseen ei välttämättä tarkoita, että tekee asiat hyvin. Vähän samalla tavalla nykyään näyttöpäätteen edessä istumiseen voi tottua ja kehittää siihen oman tyylinsä, mutta tästä ei seuraa, että se tapa on kokonaisuuden kannnalta hyvä. Neuvoja sotavoimistelussa vuodelta 1881 sanoo seuraavaa:

Kuka tahansa voi havaita jossain määrin mitenkä jo yksivuotinen sotapalvelus voi luoda kalpeasta, untelosta, saamattomasta, kyssäniskaisesta maalaisrengistä, jonka käynti on laahustavaa, terveen, uljaan, hyväryhtisen, reipaskäänteisen ja -käyntisen, sanavalmiin ja henkisesti vilkkaan sotamiehen.

Myös Suomalaisen sotilaskäsikirjan (1917) mukaan voimistelulla poistetaan (tai ainakin lievennetään) "ruumiillisen kehityksen viat". Ennen vanhaan on alokkaita jouduttu opettamaan kävelemään, nykyään vastaavat tapaukset varmaan karsiutuisivat kutsunnoissa.

[Antti]

Tämä liittyy aiheeseen myös siten, että kyse on nuorison sotilaallisia(kin) valmiuksia palvelevasta koulutuksesta. Totta ja leikkiä maastossa: Tyttöjen maasto-opas vuodelta 1942:

Luuletko, että ihmiset osaavat kävellä? Totta kai, johan jokainen sen taidon pikkuisena oppii äidin taluttaessa.

Loput tekstistä klikkaamalla kuvaa.

[Jorge]

Ennen vanhaan on alokkaita jouduttu opettamaan kävelemään, nykyään vastaavat tapaukset varmaan karsiutuisivat kutsunnoissa.

En nyt löytänyt sitä joitain vuosia vanhaa lehtijuttua, jossa jotain varusmiesten koulutuksesta vastaavaa, muistaakseni maavoimien esikunnassa toimivaa, upseeria haastateltiin siitä, että huolestuttaako varusmiesten hiihtotaidottomuus. Häntä huolestutti enemmän se, että on paljon kävelytaidottomia alokkaita.

[Jussi Häkkinen]

Kävelen suhteellisen paljon ja se on osa nykyistä kunto-ohjelmaani kahden viikoittaisen juoksulenkin (nopea 10km, rento 15km) ohella. Vaikka kävelymäärät eivät wanhaan aikaan nähden ole mitenkään valtavia, tulee kilometrejä viikoittain ~100. Päivämäärästä 10km on ihan aktiivista tavoitetta (tarkoittaen omalla nopealla askelellani n. 12000 askelta) ja loput reilu neljä menee muuta häslätessä ja asioita hoitaessa, salilla pisteiden välillä liikkuessa jne. Fluktuaatiota päivien välillä on ja joskus 6000 askelen päivää seuraa 24000 askelen päivä (ennemmin tai myöhemmin), mutta yleensä pidän minimin kymmenessä tuhannessa askelessa.

Noh, anyway. Jotenkin hauskasti tuota aloitellessa totesin kävelytekniikan hyväksi - olen aina kävellyt paljon - ja keskittymistä tarvttavan lähinnä oikeanlaiseen jalkaterärullaamiseen. Vaihe meni nopeasti ohi. Seuraavaksi tuli sitten "välinevaihe", jossa totesin mm. jalkaholvin tuen olevan jossain määrin tarpeen erilaisten jalkaterän alueen kipujen yleistyessä aika inhasti. Lopulta sitten tuokin jäi, oletan kehon tottumisen myötä, taakse ja nyt kengilläkin on suht' vähän väliä.

Eräänä bonuksena ennen minua aika usein vaivanneet selkäkivut ovat tuon ja aktiivisen voimatreenin myötä käytännössä kadonneet. Jos nyt on selkä kipeä, se johtuu joko treenimokasta tai sitten esim. flunssan tuomasta passiivisesta ajasta. Vaikka vierastankin "liike on lääke" -tyyppisiä sloganeita ja muita motivaatiotarroja, tuo on ihan konkreettisena havaintona.

Senkin olen huomannut, että esim. ystävien kanssa kävelylenkeillä ollessa aika monelta puuttuu ihan perustaito kävelystä. Keho tappelee liikettä vastaan, hommasta puuttuu intentio ja muutenkin meininki on levällään. On kuin katselisi alkeiskurssin treenaajan sisäistä sotaa lyömisen absurdiuden, tekniikan puutteen ja asian humoristisuuden välillä, tuloksena sitten se "laiska ojennus". Tai vaihtoehtoisesti intentiota on sitten liikaakin ja kohta onkin kantarustot kipeänä.

Vinkeä vehe tuo kroppa.

[Antti]

En nyt löytänyt sitä joitain vuosia vanhaa lehtijuttua, jossa jotain varusmiesten koulutuksesta vastaavaa, muistaakseni maavoimien esikunnassa toimivaa, upseeria haastateltiin siitä, että huolestuttaako varusmiesten hiihtotaidottomuus. Häntä huolestutti enemmän se, että on paljon kävelytaidottomia alokkaita.

Kiinnostavaa, tuohan pitäisi kyllä nähdä ihan asiayhteydessään. Viitattiinkohan tuossa siihen, että alokkaat eivät osaa kävellä vai siihen, että kävely on tärkeämpi taito kuin hiihto? Voisin kuvitella, että kävelytaidottomuus ei viittaa tässä sellaisiin ongelmiin, joita on ollut suuriruhtinaanmaassa kolmivuotisen palvelusajan aikana aikaa korjailla voimistelemalla.

[Eppu]

Puolustushaaran esikunnasta on aika pitkä matka koulutusta toteuttavaan portaaseen. Uskoisin kyseisen upseerin lausuneen käytössään olevien tilastojen valossa. Alokkailla yleisimmät fyysisistä syistä johtuvat palveluksen keskeyttämiseen johtavat vammat lukeutuvat marssimurtumien ja muiden alaraajavammojen piiriin. Useimmiten kyse ei siis ole niinkään osaamisesta, vaan tottumattomuudesta, ja joillekin palveluksen alusta asti paikasta toiseen siirtyminen jalkaisin on kokonaiskuormitukseltaan liian suuri rasitustason nosto.

Tämä siitä huolimatta, että palveluksen aloituksen rasitustasoa on pyritty määrätietoisesti keventämään ja muuttamaan nousujohteisemmaksi, kansan nuoret lienevät samassa tahdissa laskusuhdanteisessa aktiivisuuskierteessä. (Joko olen tarpeeksi vanha laukomaan tällaisia?)

[Antti]

Kuulostaa ihan uskottavalta. Tosiaan näkemättä juttua vaikea arvata, mistä on kyse, vaikka haastattelujen kohdalla se ei aina onnistu edes jutun perusteella.

Toisaalla kiinnostava seikka. Valentin Trichterin ratsastusta, metsästystä, miekkailua, tanssia ja ritariharjoituksia käsittelevä tietosanakirja vuodelta 1742 kuvailee miten kultivoituneen ihmisen tulisi kävellä. Kuvaus perustuu siihen, miten perusasento ja askel opetetaan tanssissa. Kävelyn (Gang) pohjalla on siis hyvä perusasento, joka koostuu seuraavista seikoista:

1. Jalkaterät osoittavat ulospäin, niin pitkälle kuin mahdollista.
2. Jalat ovat yhdessä.
3. Alaruumis on vedetty taakse- ja sisäänpäin.
4. Yläruumis on työnnetty eteenpäin.
5. Olkapäät on vedetty taakse- ja alaspäin.
6. Pää pystysuorassa, leuka vedetty taaksepäin.
7. Kädet roikkuvat luonnollisesti sivuilla.

Itse kävely tapahtuu seuraavasti:

1. Painopiste tukevasti etujalan päällä.
2. Takajalan kantapää nostetaan maasta taivuttamalla hieman polvea.
3. Takajal[an varpaat] nostetaan maasta ja tuodaan tukijalan kantapään tasalle.
4. Takajalka tuodaan eteen lähellä maata jalanmitan päähän (henkilön pituus huomioiden), jalkaterä ulospäin ja oikaisemalla polvi.
5. (Entinen taka)jalka asetetaan nätisti maahan.
6. Keho tuodaan pystysuorassa asennossa uuden etujalan päälle, jolloin takajalan polvi taipuu ja kantapää nousee maasta.

(Vaihe 6 vastaa siis vaiheita 1–2.)

Kiinnostavaa ja aiheeseen liittyvää tässä on se, että yllä oleva kuvaus vastaa aika tarkkaan sitä, miten sotilaallinen perusasento ("asento") ja kävely ("marssi") kuvaillaan ohjesäännöissä läpi 1800-luvun. Sotilaskoulutuksen odottaisi ja erikseen todetaankin vastaavan käytännöllisiä tarpeita, kun taas yllä kuvatun voisi olettaa kuvaavan juuri käytännöllisestä (kamppailullisesta) irtaantunutta yläluokan tekemistä.