Offtopikkia. Mutta kun kiinnostaa. Onko jostain luettavissa Fridayn ajatuksia tästä asiasta?
Oletko miettinyt etupotkijuutta? Potkua tukemalla pääset etupotkijoiden omalle alueelle, jossa asiantuntijat vastaavat kysymyksiin. Lisäksi etupotkijana voit selata Potkua näkemättä yhtään mainosta. Tutustu ja mieti. 
Koryu-koulujen tarkoitus vs sodankäynti
Valvoja: Valvoja
-
Jasse
- etupotkija
- Viestit tässä aiheessa: 11
- Viestit: 3420
- Lauteille: Maaliskuu 2006
- Paikkakunta: Helsinki
- Etulaji: Katori Shinto ryu & potkunyrkkeily
- Sivulajit: IP, BJJ, SW, MMA, CACC
- Takalajit: Budoturismi
Koryu-koulujen tarkoitus vs sodankäynti
-
Jasse
- etupotkija
- Viestit tässä aiheessa: 11
- Viestit: 3420
- Lauteille: Maaliskuu 2006
- Paikkakunta: Helsinki
- Etulaji: Katori Shinto ryu & potkunyrkkeily
- Sivulajit: IP, BJJ, SW, MMA, CACC
- Takalajit: Budoturismi
Karaten historiaa ja sukupuita
Tämän siirtää sopivaan ketjuun tai sitten aloittaa uuden vaikka otsikolla "ko-ryu koulujen tarkoitus" tms.
Löysinkin yhden Fridayn redditistä pienen pätkän ja facesta kokonaisen haastattelun jossa puhuu aiheesta. Ymmärsin niin että tylisuuntien perustajat olivat romantisia, idealistisia ja jopa haihattelevia oman tien kulkijoita, jotka pyrkivät savuttamaan teräaseiden hallinnassa ylimaallista täydellisyyttä aikana jolloin jouset ja tuliaseet sekä organisoitu massa-sodankäynti - ja myöhemmin rauhan aika - olivat jo tehneet teräaseisiin erikoistumisen vähemmän merkittäväksi taidoksi. Lisäksi miekka oli ilmeisesti sodassa vain sivuase vaikkakin sodan ulkopuolisessa väkivallassa useasti näytteli kuolettavaa roolia.
Ahatus siis haastaa yleisen totuuden siitä että edes sota-aikojen koryu olisi ollut käytännönläheinen ammattikoulu sotureille. Itse tykkään ajatella että ko-ryut ovat soturi-kultteja.
Redditin teksti:
"Considered in this context, it becomes apparent that Iizasa Chōisai, Sōma Sadakuni, Aisu Ikōsai, Tsukahara Bokuden, Kamiizumi Ise-no-kami, and other pioneers of ryūha bugeiwere seeking and developing something related to, but not synonymous with, military training per se. That this new form of martial education was never meant to become boot camp, or even advanced schooling, for the rank and file of medieval armies is clear from the relative numbers involved. And the involvement of men of low social status, like Miyamoto Musashi, demonstrates that it could not simple have been instruction for officers or other elites, either.
In their quest for perfection of skill in the arts of individual combat, Chōisai, Sadakuni, Bokuden, Musashi and their fellow bugeisha were military anachronisms, out of step with the changing face of warfare in their times. And in their pursuit of this quest through musha shugyō and other ascetic regimens - their devotion to their arts over conventional military careers and service - they were self-indulgent and quixotic.
None of this, however, detracted from the value or the appeal of what they were doing, for ryūha bugei was an abstraction of military science, not merely an application of it. It fostered character traits and tactical acumen that made those who practiced it better warriors, but its goals and ideals were more akin to those of liberal education than vocational training." –karl Friday
FBn haastattelu:
My work on samurai and military history has led me to some interesting realizations about the history of the bugei as well.The conventional wisdom on Japanese martial art (ryūha bugei) ties its evolution closely to the history of warfare. It starts from the premise that systems and schools of martial art originally developed as tools for passing on workaday battlefield skills, in response to intensified demand for skilled fighting men spawned by the onset of the Sengoku age. Warriors hoping to survive and prosper on late medieval battlefields began to seek instruction from talented veterans, who in turn began to codify their knowledge and methodize its study. Thus bugei ryūha emerged more-or-less directly from the exigencies of medieval warfare. But-so goes the tale-the two-and-a-half-century Pax Tokugawa that began in 1600 brought fundamental changes to the practice of martial art. Instruction became professionalized, and in some cases, commercialized; training periods became longer, curricula were formalized; and elaborate systems of student ranks developed. Most significantly, however, the motives and goals underlying bugei practice were recast. Samurai, who no longer expected to spend time on the battlefield, sought and found a more relevant rationale for studying martial art, approaching it not simply as a means to proficiency in combat, as their ancestors had, but as a means to spiritual cultivation of the self.This is basically the story I summarized in my Legacies of the Sword book. It begins from the logical assumption that ryūha bugei originated as an instrument for ordinary military training, and evolved from there into budō, a means to broader self-development and self-realization. But there are some problems with this picture that become clear if you juxtapose it against recent research on medieval warfare.It‘s clear, first of all, that ryūha bugei couldn’t have accounted for more than a tiny portion of sixteenth-century military training. There were at most a few dozen ryūha around during the 16th century, but armies of that era regularly mobilized tens of thousands of men. In order for even a fraction of sengoku warriors to have learned their craft through one or more ryūha, each and every ryūha of the period would need to have trained at least several hundred students a year. Ryūha bugei must, therefore, have been a specialized activity, pursued by only a minute percentage of Sengoku warriors.An even bigger issue, however, is the applicability of the skills that late medieval bugeisha concentrated on developing to sixteenth-century warfare. For one thing, strategy and tactics were shifting, from the 15th century onward-precisely the period in which bugei ryūha began to appear-from reliance on individual warriors and small group tactics to disciplined group tactical maneuver. Which means that ryūha bugei, focusing on developing prowess in personal combat, emerged and flourished in almost inverse proportion to the value of skilled individual fighters on the battlefield.All of the recent scholarship on late medieval warfare, moreover, argues that swords never became a key battlefield armament in Japan-that they were, rather, supplementary weapons, analogous to the sidearms worn by modern soldiers. While swords were carried in combat, they were used far more often in street fights, robberies, assassinations and other (off-battlefield) civil disturbances. Missile weapons-arrows, rocks, and later bullets-dominated battles, throughout the medieval period.On the other hand, almost all of the ryūha that date back to the sengoku period or earlier claim that swordsmanship played a central role in their training, right from the start. Tsukahara Bokuden, Kamiizumi Ise-no-kami, Iizasa Chōisai, Itō Ittōsai, Yagyū Muneyoshi, Miyamoto Musashi and other founders of martial art schools were (are) all best known for their prowess as swordsmen.Initially, I wondered if the place of swordsmanship in medieval martial art represented a major piece of counter-evidence to the new consensus on late medieval warfare. After all, if bugei ryūha started out as systems to train warriors for the battlefield, and made swordsmanship central to their arts, wouldn’t that suggest that swords were more important to medieval warfare than the new scholarship would have us believe?After wrestling with that question for quite a while, it finally struck me that the problem might lie in the first premise of this argument. All of the questions that were bothering me (why did bugei ryūha emerge at a time when generalship was rapidly coming to overshadow personal martial skills as the decisive element in battle, and the key to a successful military career? Why were there so few ryūha around during the Sengoku era, and why did they proliferate so rapidly during the early Tokugawa period, after the age of wars had passed? And why was swordsmanship so prominent in even the earliest bugei ryūha?) become much easier to answer if you just set aside the premise that bugei ryūha originated as instruments for teaching the workaday techniques of the battlefield. And the truth of the matter is that there’s little basis for that hoary assumption, beyond the fact that war was endemic in Japan when the first martial art schools appeared. The received wisdom rests, in other words, on what amounts to a post hoc ergo prompter hoc fallacy.It seems likely, then, that ryūha bugei and the pedagogical devices associated with it aimed from the start at conveying more abstract ideals of self-development and enlightenment. That is, that ryūha bugei was an abstraction of military science, not merely an application of it. It fostered character traits and tactical acumen that made those who practiced it better warriors, but its goals and ideals were more akin to those of liberal education than vocational training. In other words, bugeisha, even during the Sengoku era, had more in common with Olympic marksmanship competitors-training with specialized weapons to develop esoteric levels of skill under particularized conditions-than with Marine riflemen. They also had as much-perhaps more-in common with Tokugawa era and modern martial artists than with the ordinary warriors of their own day.Basically, I’m arguing that there was no fundamental shift of purpose in martial art education between the late sixteenth and mid-seventeenth centuries. Tokugawa era budō represented not a metamorphosis of late medieval martial art, but the maturation of it. Ryūha bugei itself constituted a new phenomenon-a derivative, not a linear improvement, of earlier, more prosaic military training.
Löysinkin yhden Fridayn redditistä pienen pätkän ja facesta kokonaisen haastattelun jossa puhuu aiheesta. Ymmärsin niin että tylisuuntien perustajat olivat romantisia, idealistisia ja jopa haihattelevia oman tien kulkijoita, jotka pyrkivät savuttamaan teräaseiden hallinnassa ylimaallista täydellisyyttä aikana jolloin jouset ja tuliaseet sekä organisoitu massa-sodankäynti - ja myöhemmin rauhan aika - olivat jo tehneet teräaseisiin erikoistumisen vähemmän merkittäväksi taidoksi. Lisäksi miekka oli ilmeisesti sodassa vain sivuase vaikkakin sodan ulkopuolisessa väkivallassa useasti näytteli kuolettavaa roolia.
Ahatus siis haastaa yleisen totuuden siitä että edes sota-aikojen koryu olisi ollut käytännönläheinen ammattikoulu sotureille. Itse tykkään ajatella että ko-ryut ovat soturi-kultteja.
Redditin teksti:
"Considered in this context, it becomes apparent that Iizasa Chōisai, Sōma Sadakuni, Aisu Ikōsai, Tsukahara Bokuden, Kamiizumi Ise-no-kami, and other pioneers of ryūha bugeiwere seeking and developing something related to, but not synonymous with, military training per se. That this new form of martial education was never meant to become boot camp, or even advanced schooling, for the rank and file of medieval armies is clear from the relative numbers involved. And the involvement of men of low social status, like Miyamoto Musashi, demonstrates that it could not simple have been instruction for officers or other elites, either.
In their quest for perfection of skill in the arts of individual combat, Chōisai, Sadakuni, Bokuden, Musashi and their fellow bugeisha were military anachronisms, out of step with the changing face of warfare in their times. And in their pursuit of this quest through musha shugyō and other ascetic regimens - their devotion to their arts over conventional military careers and service - they were self-indulgent and quixotic.
None of this, however, detracted from the value or the appeal of what they were doing, for ryūha bugei was an abstraction of military science, not merely an application of it. It fostered character traits and tactical acumen that made those who practiced it better warriors, but its goals and ideals were more akin to those of liberal education than vocational training." –karl Friday
FBn haastattelu:
My work on samurai and military history has led me to some interesting realizations about the history of the bugei as well.The conventional wisdom on Japanese martial art (ryūha bugei) ties its evolution closely to the history of warfare. It starts from the premise that systems and schools of martial art originally developed as tools for passing on workaday battlefield skills, in response to intensified demand for skilled fighting men spawned by the onset of the Sengoku age. Warriors hoping to survive and prosper on late medieval battlefields began to seek instruction from talented veterans, who in turn began to codify their knowledge and methodize its study. Thus bugei ryūha emerged more-or-less directly from the exigencies of medieval warfare. But-so goes the tale-the two-and-a-half-century Pax Tokugawa that began in 1600 brought fundamental changes to the practice of martial art. Instruction became professionalized, and in some cases, commercialized; training periods became longer, curricula were formalized; and elaborate systems of student ranks developed. Most significantly, however, the motives and goals underlying bugei practice were recast. Samurai, who no longer expected to spend time on the battlefield, sought and found a more relevant rationale for studying martial art, approaching it not simply as a means to proficiency in combat, as their ancestors had, but as a means to spiritual cultivation of the self.This is basically the story I summarized in my Legacies of the Sword book. It begins from the logical assumption that ryūha bugei originated as an instrument for ordinary military training, and evolved from there into budō, a means to broader self-development and self-realization. But there are some problems with this picture that become clear if you juxtapose it against recent research on medieval warfare.It‘s clear, first of all, that ryūha bugei couldn’t have accounted for more than a tiny portion of sixteenth-century military training. There were at most a few dozen ryūha around during the 16th century, but armies of that era regularly mobilized tens of thousands of men. In order for even a fraction of sengoku warriors to have learned their craft through one or more ryūha, each and every ryūha of the period would need to have trained at least several hundred students a year. Ryūha bugei must, therefore, have been a specialized activity, pursued by only a minute percentage of Sengoku warriors.An even bigger issue, however, is the applicability of the skills that late medieval bugeisha concentrated on developing to sixteenth-century warfare. For one thing, strategy and tactics were shifting, from the 15th century onward-precisely the period in which bugei ryūha began to appear-from reliance on individual warriors and small group tactics to disciplined group tactical maneuver. Which means that ryūha bugei, focusing on developing prowess in personal combat, emerged and flourished in almost inverse proportion to the value of skilled individual fighters on the battlefield.All of the recent scholarship on late medieval warfare, moreover, argues that swords never became a key battlefield armament in Japan-that they were, rather, supplementary weapons, analogous to the sidearms worn by modern soldiers. While swords were carried in combat, they were used far more often in street fights, robberies, assassinations and other (off-battlefield) civil disturbances. Missile weapons-arrows, rocks, and later bullets-dominated battles, throughout the medieval period.On the other hand, almost all of the ryūha that date back to the sengoku period or earlier claim that swordsmanship played a central role in their training, right from the start. Tsukahara Bokuden, Kamiizumi Ise-no-kami, Iizasa Chōisai, Itō Ittōsai, Yagyū Muneyoshi, Miyamoto Musashi and other founders of martial art schools were (are) all best known for their prowess as swordsmen.Initially, I wondered if the place of swordsmanship in medieval martial art represented a major piece of counter-evidence to the new consensus on late medieval warfare. After all, if bugei ryūha started out as systems to train warriors for the battlefield, and made swordsmanship central to their arts, wouldn’t that suggest that swords were more important to medieval warfare than the new scholarship would have us believe?After wrestling with that question for quite a while, it finally struck me that the problem might lie in the first premise of this argument. All of the questions that were bothering me (why did bugei ryūha emerge at a time when generalship was rapidly coming to overshadow personal martial skills as the decisive element in battle, and the key to a successful military career? Why were there so few ryūha around during the Sengoku era, and why did they proliferate so rapidly during the early Tokugawa period, after the age of wars had passed? And why was swordsmanship so prominent in even the earliest bugei ryūha?) become much easier to answer if you just set aside the premise that bugei ryūha originated as instruments for teaching the workaday techniques of the battlefield. And the truth of the matter is that there’s little basis for that hoary assumption, beyond the fact that war was endemic in Japan when the first martial art schools appeared. The received wisdom rests, in other words, on what amounts to a post hoc ergo prompter hoc fallacy.It seems likely, then, that ryūha bugei and the pedagogical devices associated with it aimed from the start at conveying more abstract ideals of self-development and enlightenment. That is, that ryūha bugei was an abstraction of military science, not merely an application of it. It fostered character traits and tactical acumen that made those who practiced it better warriors, but its goals and ideals were more akin to those of liberal education than vocational training. In other words, bugeisha, even during the Sengoku era, had more in common with Olympic marksmanship competitors-training with specialized weapons to develop esoteric levels of skill under particularized conditions-than with Marine riflemen. They also had as much-perhaps more-in common with Tokugawa era and modern martial artists than with the ordinary warriors of their own day.Basically, I’m arguing that there was no fundamental shift of purpose in martial art education between the late sixteenth and mid-seventeenth centuries. Tokugawa era budō represented not a metamorphosis of late medieval martial art, but the maturation of it. Ryūha bugei itself constituted a new phenomenon-a derivative, not a linear improvement, of earlier, more prosaic military training.
-
sinappi
- etupotkija
- Viestit tässä aiheessa: 3
- Viestit: 3303
- Lauteille: Tammikuu 2006
- Etulaji: Taihojutsu
- Takalajit: Brasilialainen jujutsu, vapaaottelu, lukkopaini, Bujinkan budo taijutsu, Hontai Yoshin-ryu jujutsu, judo, taekwondo ja muay thai.
Karaten historiaa ja sukupuita
Ohessa vielä paperi, joka on joskus aikaisemminkin potkuun ollut linkitettynä:
Sinulla ei ole tarvittavia oikeuksia nähdäksesi tämän viestin liitetiedostoja. Ole hyvä ja rekisteröidy tai kirjaudu sisään.
-
Jasse
- etupotkija
- Viestit tässä aiheessa: 11
- Viestit: 3420
- Lauteille: Maaliskuu 2006
- Paikkakunta: Helsinki
- Etulaji: Katori Shinto ryu & potkunyrkkeily
- Sivulajit: IP, BJJ, SW, MMA, CACC
- Takalajit: Budoturismi
Karaten historiaa ja sukupuita
Wau... Saa taas kiittä Potkua - ja Sinappia.
Tulipahan sellaisia ahaa elämyksiä Fridayn tekstejä lukiessa että oksat pois! Ei tartte enää miettiä että "onko ne samurait tosissaan näin treenannu sotaa varten?", vaan voi hyvällä omallatunnolla larpata koryuta ja olla romanttinen, idealistinen taistelutaiteilija - koska sellasia ne perustajatkin oli
Tulipahan sellaisia ahaa elämyksiä Fridayn tekstejä lukiessa että oksat pois! Ei tartte enää miettiä että "onko ne samurait tosissaan näin treenannu sotaa varten?", vaan voi hyvällä omallatunnolla larpata koryuta ja olla romanttinen, idealistinen taistelutaiteilija - koska sellasia ne perustajatkin oli
-
Kari Aittomäki
- päähänpotkija
- Viestit tässä aiheessa: 3
- Viestit: 16110
- Lauteille: Helmikuu 2006
- Paikkakunta: Kokkola
Koryu -koulujen tarkoitus
Minkäs verran nimekkäissä miekkakouluissa oli verkostoitumisjännitteitä?
Suhteitten luominen lie aina ollut treenihommissa varsin vahva tukipuu.
Kun käsittääkseni tunkua oli mikäli koulun nimi oli tahraton.
Ja sitten..
Ensisijaisesti B Mongomeryn sodankäynnin historiassa mutta myös muissa länkkärikuvauksissa samurai-armeijoitten yhteentärähtämisten tunnusmerkillisyydeksi kerrotaan se, että kovin nopeasti muodot hajosivat useiksi kaksinkamppailuiksi.
Olisiko niillä miekkataidoilla sittenkin ollut tarpeensa ja tilauksensa? Niin että taistelussa esitetty päättäväisyys ja taidokkuus takasi eloonjääneille ainakin mainetta ja kenties etuja.
Suhteitten luominen lie aina ollut treenihommissa varsin vahva tukipuu.
Kun käsittääkseni tunkua oli mikäli koulun nimi oli tahraton.
Ja sitten..
Ensisijaisesti B Mongomeryn sodankäynnin historiassa mutta myös muissa länkkärikuvauksissa samurai-armeijoitten yhteentärähtämisten tunnusmerkillisyydeksi kerrotaan se, että kovin nopeasti muodot hajosivat useiksi kaksinkamppailuiksi.
Olisiko niillä miekkataidoilla sittenkin ollut tarpeensa ja tilauksensa? Niin että taistelussa esitetty päättäväisyys ja taidokkuus takasi eloonjääneille ainakin mainetta ja kenties etuja.
Karaten historiaa ja sukupuita
Josta herää kysymys, että sanotaanko noin - näin Samurait treenasivat männä vuosisatoina - jossain koulukunnassa nykytreeneissä?Jasse kirjoitti: ↑marras 12, 2021, 00.44 Wau... Saa taas kiittä Potkua - ja Sinappia.
Tulipahan sellaisia ahaa elämyksiä Fridayn tekstejä lukiessa että oksat pois! Ei tartte enää miettiä että "onko ne samurait tosissaan näin treenannu sotaa varten?", vaan voi hyvällä omallatunnolla larpata koryuta ja olla romanttinen, idealistinen taistelutaiteilija - koska sellasia ne perustajatkin oli
Vaikka Bujinkan Dojo ei ole Ko-ryu, niin meilläkin tästä puhuttu malliin "harjoitusmuodot kehitetty rauhan aikana, nämä on mietittyjä opetustyökaluja, näiden kautta oppii kyseisen koulukunnan kokonaisvaltaisen toimintamallin"...
Suosittelen podcasteja kuunteleville myös "Samurai Archives" settiä, siellä on näistäkin kuvioista, mukavasti korviin tuotettuna.
______________________
-
Jasse
- etupotkija
- Viestit tässä aiheessa: 11
- Viestit: 3420
- Lauteille: Maaliskuu 2006
- Paikkakunta: Helsinki
- Etulaji: Katori Shinto ryu & potkunyrkkeily
- Sivulajit: IP, BJJ, SW, MMA, CACC
- Takalajit: Budoturismi
Koryu-koulujen tarkoitus
Uskoisin että monessa koulukunnassa nykyäänkin uskotaan että "näin samurait treenasivat männävuosina" ja jopa siihen että "nämä olivat hyviä harjoituksia sodassa voittamiseen männävuosina." Itse uskon vieläkin vahvasti ensimmäiseen väitteeseen, toista väitettä olen usein epäillyt ja Karl Fridayn tekstit lisäsivät epäilyjä ja antoivat ainakin uutta ajattelemisen aihetta.
Itsehän olen nyt kolmisen vuotta treenannut Katori Shinto ryuta. Ennen aloittamista olin hyvin kamppailu-urheilijana skeptinen kataharjoittelun hyödyllisyyden suhteen, mutta mitä enemmän treenaan niin uskon kyllä että siinä on paljon jujua - teräaseilla taisteluun valmistautumiseen nähden.
Mutta on siinä paljon muutakin sisältöä. Kokonaisvaltainen soturi-kultti.
Itsehän olen nyt kolmisen vuotta treenannut Katori Shinto ryuta. Ennen aloittamista olin hyvin kamppailu-urheilijana skeptinen kataharjoittelun hyödyllisyyden suhteen, mutta mitä enemmän treenaan niin uskon kyllä että siinä on paljon jujua - teräaseilla taisteluun valmistautumiseen nähden.
Mutta on siinä paljon muutakin sisältöä. Kokonaisvaltainen soturi-kultti.
-
Ikkyu
- munillepotkija
- Viestit tässä aiheessa: 6
- Viestit: 819
- Lauteille: Huhtikuu 2008
- Paikkakunta: Turku
- Etulaji: Suiō-ryū iai kenpō
- Sivulajit: Kendo
- Takalajit: ZNKR iaido
Koryu-koulujen tarkoitus
Itse olen levittänyt tätä ilosanomaa jo vuosikaudet, myös täällä Potkussa (ja tuolla redditissä; naputtelin jopa tuon tekstin suoraan kirjasta kun ei ollut tarjolla PDF:ää vielä). Tämän kautta siis itsekin hahmotan nämä systeemit nykyään. Lisäksi linkkaisin vielä tämän haastattelun, jossa Friday puhuu yleisemmästä itsensä kehittämisen kulttuurista käytännön taitojen kautta, joka oli jo vahvasti olemassa ennen Edo-kauttakin. Pitää toisaalta kuitenkin varoa ettei kuva keikahda liikaa toiseen suuntaan, vaan muistaa, että vaikka käytännön taistelutaitojen tavoittelulla oli muutakin kuin itseisarvoa, valittu väline oli kuitenkin käytännön taistelutaidot eikä mikä tahansa puuhastelu.
Tässä ehkä laitetaan hiukan liikaa painoa systeemien oletetulle järjestäytymiselle ja keskittyneisyydelle. Varhaisimmat perinteet ovat varmastikin perinteitä ja selkeitä opetuslinjoja vain jälkikäteen tarkastellen. Omana aikanaan kyse oli siitä, että joku harjoitteli opettajan kanssa, koska näki tämän opetuksissa jotain arvoa, ja jossain vaiheessa opetti itse (oppimäärältään samaa tai muunneltua, väliäkö sillä, kunhan voi sanoa että taitonsa oli oppinut edeltäjältään). Myöhemmin, Edo-kaudella toiminta toki järjestäytyi, mutta enemmän virallisempaan (as in "meidän läänityksemme viralliset koulut ovat...") ja/tai kaupallisempaan, selvästi maallisempaan muotoon kuin mihinkään muuhun. Ei haluttu, että sotureilla olisi lojaliteetteja muuhun kuin keskushallinnon suuntaan.
A. Junnila
Suiō-ryū Turussa
Suiō-ryū Turussa
-
Jasse
- etupotkija
- Viestit tässä aiheessa: 11
- Viestit: 3420
- Lauteille: Maaliskuu 2006
- Paikkakunta: Helsinki
- Etulaji: Katori Shinto ryu & potkunyrkkeily
- Sivulajit: IP, BJJ, SW, MMA, CACC
- Takalajit: Budoturismi
Koryu-koulujen tarkoitus
Tämä on totta. Eilen yöllä keikahti kunnolla, mutta tänään on jo tasapainoisempi olo
Ja joo, kyllähän siinä michissä/dossa on ideana että opitaan joku käytännän taito tai taide kunolla eikä vaan puuhastella.-
Jasse
- etupotkija
- Viestit tässä aiheessa: 11
- Viestit: 3420
- Lauteille: Maaliskuu 2006
- Paikkakunta: Helsinki
- Etulaji: Katori Shinto ryu & potkunyrkkeily
- Sivulajit: IP, BJJ, SW, MMA, CACC
- Takalajit: Budoturismi
Koryu-koulujen tarkoitus vs sodankäynti
Tässä japanin vanhimman jousi/ratsastus/etiketti-koulukunnan ajatuksia jutsusta,dosta ja tien kulkemusesta.
-
Kari Aittomäki
- päähänpotkija
- Viestit tässä aiheessa: 3
- Viestit: 16110
- Lauteille: Helmikuu 2006
- Paikkakunta: Kokkola
-
Jasse
- etupotkija
- Viestit tässä aiheessa: 11
- Viestit: 3420
- Lauteille: Maaliskuu 2006
- Paikkakunta: Helsinki
- Etulaji: Katori Shinto ryu & potkunyrkkeily
- Sivulajit: IP, BJJ, SW, MMA, CACC
- Takalajit: Budoturismi
Koryu-koulujen tarkoitus vs sodankäynti
Muistaakseni potkussa oli joskus linkattuna artikkeli/juttu jossa väitettiin että miekkaan tarttuminen ja kaatuminen oli samuraiden sodissa yleistä mielikuvaa harvinaisempaa ja että suurin osa kuoli projektiileihin ja keihäisiin. Todistusainoistona oli vielä jotain arkkeologisia tutkimuksia. Sattuisiko joku muistamaan ja läytämään jutun?
-
Ikkyu
- munillepotkija
- Viestit tässä aiheessa: 6
- Viestit: 819
- Lauteille: Huhtikuu 2008
- Paikkakunta: Turku
- Etulaji: Suiō-ryū iai kenpō
- Sivulajit: Kendo
- Takalajit: ZNKR iaido
Koryu-koulujen tarkoitus vs sodankäynti
Tuossa ylempänä sinapin linkkaamassa artikkelissa on Fridaylla jotain tilastoja lähteineen. Tässä lisää (vai ovatkohan samoja): viewtopic.php?p=717026-keskustelua-kamp ... ta#p717026
A. Junnila
Suiō-ryū Turussa
Suiō-ryū Turussa
-
Fubarbarian
- kylkeenpotkija
- Viestit tässä aiheessa: 3
- Viestit: 1333
- Lauteille: Lokakuu 2007
-
Fubarbarian
- kylkeenpotkija
- Viestit tässä aiheessa: 3
- Viestit: 1333
- Lauteille: Lokakuu 2007
Koryu-koulujen tarkoitus vs sodankäynti
Jouset ja keihäät olivat käsittääkseni samuraiden ja perusjunttien eniten käyttämät aseet varsinaisilla sotatantereilla, joten luulisi että niihin heitä on eniten kuollut myös. Miekka oli aikaisempien suurten sotien sivuase, rauhallisemmalla Edo-kaudella se sitten se sai enemmän glooriaa ja mystiikkaa osakseen.
A suspicious mind is a healthy mind
Lauteilla
Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei potkulaisia ja 66 kurkkijaa