Viimeisin katsomasi elokuva

[Kari Aittomäki]

Täkyjä.
Hyvä saada kaikuja toisenmoisesta hahmottamisesta.

Mutta eihän noita pysty katseleen edes kolmessa promillessa, ainoa soveltuma ois että naapurituolissa olisi joku tietomies joka kertoo mistä on kyse, siis aina joka kohtauksen kohdalla.
Kun jotenkin sitä mieltää että nuin vanha elokuvahanke on historiaa ja merkityksiä täynnänsä.

Viihteellistettyä historiaa se silti vaan lie ja historiallisesti yhtä eksakti kuin Braveheart.
En, tuskin saan katsotuksi.

Kiitos silti vinkistä ja ajattelutavasta.

Itte korvaisin ip-hyrinänä Tuntemattoman Talvisodalla, joka on oikeasti hyvä sotaleffa rakenteineen kaikkineen ja jopa historiallisesti riittävän lähellä tapahtuneita. Tarpeeksi lähellä tätä päivää myös meidän maallikoitten tajuta.
Rytmi on kohdallaan, esittelyt hienoja. Niistä hahmoista alkaa oikeasti välittämään niinku heti.
Taisteluvyöryt on helppoja seurata, kerrontaketju on varmaa ja tajuttavaa.
Ja koko leffasoundi on just sopivan traaginen ja inhimillinen mutta myös sankarillinen.

Kenen suomalaissällin sydän ei muka laula kun Matti Onnismaa kohtaa ja pysäyttää liekkejä sylkevän tankin ja istuu juoksuhaudanpohjalle, sytyttäen paperossin, yhä liekkejä vaatteissaan.. ja nauraa, nauraa kuten vain Kuolemalle naurava voi?

[Antti]

Joo, Helmikuun manifesti vaatii sitä, että vuosien 1899-1918 tapahtumat ovat tuttuja tavalla tai toisella. Elokuvan ilmestyessä nuo tapahtumat, niiden tulkinnat ja niille annetut merkitykset olivat tietysti elävässä muistissa, eli ero esimerkiksi keskiaikaelokuviin on merkittävä. Elokuvayleisö tiesi toki heti, että ampumaradalla koira jaloissaan pistoolilla harjoitteleva mies on Eugen Schauman (48:45-), ja kun tämä seuraavassa kohtauksessa hyvästelee koiransa ("Miksi olet niin totinen tänään, Lucas? Sinun pitää olla iloinen, tänään on kesäkuun kuudestoista!"), katsojat tietävät odottaa, että nyt se tapahtuu. Kiinnostavana yksityiskohtana senaatissa kajahtaa vain neljä laukausta. Schaumania muuten näyttelee sukulaisensa Runar Schauman; hänen poikansa Göran puolestaan näytteli Eugenia myöhemmässä, hieman eri painotuksilla tehdyssä vastaavassa suomalais-neuvostoliittolaisessa elokuvassa Luottamus (1976).

Musiikilla on samantapainen rooli kuin Laineen Tuntemattomassa, on siis tunnistettava niin keisarihymni kuin jääkärimarssikin, että pysyy kärryillä pienistä merkityksistä, joita joka kohtaus harkitun pateettisella sommittelullaan katsojalle tarjoaa. Jumala ompi linnamme lauletaan myös Manifestissa, tosin kohtaus on kieltämättä voimallisempi kuin Tuntemattomassa: rovasti aikoo lukea kirkonväelle laittomana pidettyä asevelvollisuusjulistusta kappalaisen kieltäydyttyä, mutta tämä aloittaa virren estäen rovastia lukemasta julistusta loppuun. Rovasti tietysti ymmärtää virren voimasta erehdyksensä ja repii dramaattisesti julistuksen palasiksi (39:30-).

Viimeiset kaksitoista minuuttia (1:22:23-) liittyvät itsenäisyysjulistuksen välittömiin seurauksiin: venäläiset sotilaat riehuvat kaupungilla ja hokevat "swabodaa", oppilaat kapinoivat venäjänopettajaa vastaan ja polttavat oppikirjansa, ja venäläisten puolelle mennyt sankarittaren työmiesveli tajuaa kamalan virheensä kuullessaan venäläisten suunnittelevan Suomen liittämistä takaisin Venäjään. Lopussa Suomen lippu liehuu Kuninkaanportin yläpuolella päättäen elokuvan siihen, mistä se alkoi.

Olen samaa mieltä, että sotaelokuvana Talvisota on selvästi Tuntematonta parempi. Tykkään löytää aina uusia asiayhteyksiä ja tapoja katsoa elokuvia niiden oman ajan näkökulmasta, ja Tuntematon on tarjonnut tähän erityisen paljon virikkeitä, oli kyse sitten kirjan ja elokuvan yhtäläisyyksistä ja eroista, elokuvan vastaanotosta, kirjan aiheuttamasta keskustelusta tai siitä, miltä tuntuu katsoa Tuntematon katsottuaan ensin Jatkosodan katsaukset I-II.

[AlexMachine]

Lopullinen ratkaisu (Conspiracy). Tässä elokuvassa ei varsinaisesti juurikaan tapahdu mitään, (loistavan) dialogin ja näyttelijätyön lisäksi. Lähes koko elokuva sijoittuu yhteen huoneeseen, Berliinin lähistöllä olevassa kartanossa.
Kyseessähän on Wannaseen konferenssi jossa Natsi-Saksan ylin johto käy läpi miten juutalaiskysymys ratkaistaan. Elokuva on kaikessa kylmyydessään ja kliinisyydessään aika kylmäävää katseltavaa. Kun yhden ihmisryhmän kohtalo käsitellään Saksalaisen byrokraattien tehokkuudella, yhtä tunteettomasti kuin jätehuoltokysymys.
4/5 tähteä.

[AriJ]

Kylmäävä raina tuo!

[katar]

Piti katsoa itsenäisyyspäivänä boksilta Tuntematon sotilas, se vanhempi versio, mutta se olikin kadonnut boksilta, lieneekö jokin uusi juttu, että tallennukset ei pysy niin pitkään? DNA:n boksi ja silleen. No katsottiin Yle Areenasta sitten toinen vastaava, eli Etulinjan edessä. Åke Lindholmin ohjaama pätkä, vapaaehtoinen ruotsinkielinen jalkaväkirykmentti JR 61 auttaa suomalaisia sotilaita jatkosodassa. Oli hyvä, suosittelen vilkaisemaan, jos ei haittaa, että suurin osa leffasta puhutaan ruotsia. Tekstitys toki on.

[Antti]

Kun nyt tuli eilen katsottua myös Tuntematon, laitan tähän muutaman satunnaisen mieleen tulevan kommentin.

Elokuvan ensimmäisessä taistelukohtauksessa Lehdon kiväärin ampujan kaatuminen on yksinkertaisesti huono. Näyttelijä nostaa päätään ilman näkyvää syytä ja siristelee vaistomaisesti silmiään hetkeä ennen otsalleen ruiskahtavaa tekoveritahraa. (Kirjassa Kaukonen kohottaa päätään, koska "vesi kiehuu jäähdyttäjässä", eikä hän näe kunnolla ohjata suihkua.) En tiedä, miksi elokuvaan on haluttu jättää kaikin puolin huono erikoistehoste, vaikka tapahtuman olisi varmasti voinut kuvata paremminkin, myös ihan näyttämättä ampumahaavaa.

Riitaoja kaatuu kirjassa saadessaan osuman takaraivoonsa juostessaan pimeässä karkuun tajuamatta loppuaan. Elokuvassa vastaavassa kohdassa häneen osuu jonnekin muualle, hän kaatuu maahan ja vaikeroi maatessaan lähikuvassa suunnilleen samat sanat, jotka hän kirjassa sopertelee juostessaan ("älkää... älkää... en minä mitään pahaa"). Muutoksen taustalla ovat eittämättä olleet kuvaustekniset ongelmat, mutta kohtaus kärsii tästä muutoksesta mielestäni tunnetasolla huomattavasti.

Kun Rokka on lähdössä kuulustelustaan, hän muistaa, että vangista on luvattu loma, ja kääntyy vielä pyytämään sitä majuri Sarastieltä. Tässä kohden elokuvassa Lammiota alkaa hymyilyttää ja hän kääntyy selin. Lammion hahmoon on siis ikään kuin siirretty kirjassa paikalla olleen vänrikin reaktio Rokan aiempaan mannekiinikommenttiin: "hän koetti pysyä vakavana, sillä hän ei uskaltanut majurin aikana nauraa, mutta huomattuaan, ettei Sarastiekään kyennyt hillitsemään itseään, purskahti vänrikkikin nauramaan." Kyseisessä kohdassa erikseen alleviivataan, että Lammio pysyy vakavana, mikä tietysti sopii hänen luonteeseensa. Onko Lammiota yritetty elokuvassa jotenkin pehmentää? Toimiiko se? (Minusta ei.)

[kojiro]

Kirjoittelin tuosta Lammion hymystä toisessa leffaketjussa. En muista miten se kirjassa meni ja tuliko Lammiosta siinä mitään sympaattisia piirteitä esiin, mutta vanhassa leffaversiossa se on hyvin käänteentekevä hetki, jossa suhtautuminen Lammioon muuttui kuin salamaniskusta. Hänestä tuli ihminen. Uusimmassa leffaversiossa en muista minkälainen kokonaiskuva Lammiosta jäi. Mollbergin versiossa muistaakseni Lammiossa pieni muutos tapahtuu, kun hän ensin uhkaa pidättää Korpelan mutta ei kuitenkaan tee sitä ja vähän myöhemmin yrittää auttaa Korpelaa hevoskärryjen kanssa.

[Antti]

Lammio on toki Laineen elokuvassa Sillanpään marssilaulusta väännettyine törähdyksineen aikamoinen karikatyyri. Silti tuo hymyilykohta kärsii minusta siinä, että se ei varsinaisesti johda mihinkään. Minulle se näyttäytyy lähinnä jonain, mitä voisi vahingossa tapahtua teatterin lavalla.

Kirjassa Lammion sisäistä maailmaa ei tosiaan avata samalla tavalla kuin vaikkapa Kariluodon, mutta ei hän silti aivan tolkuttoman huonon johtajan arkkityyppi ole Väinö Linnan yrityksistä huolimatta, vaikka onkin helsinkiläinen kadettiupseeri, jolla on lemmikkikoira.

Myös kirjassa Lammio uhkaa pidättää Korpelan ja auttaa sitten häntä ilmavaaran aikana rattaiden kanssa. Samassa kohdassa Lammio myös hämmentyy Korpelan uhotessa muuttavansa "toiseen porukkaan":

- Mihin ihmeellisen porukkaan. Mitä tässä... mihin?

Tämä Lammion ulkokuoren säröily on ikään kuin jatkoa Rokan puhuttelua seuranneelle, Rokan "aidon vihan" aiheuttaneelle avuttomuudelle, jossa "enempi rähjääminen" tuntuu Lammiosta tarkoituksettomalta. Tässä kohden Lammio kuitenkin palaa raiteille pääteltyään, että Rokka ei ollut tosissaan, koska muisti ottaa lähtiessään mukaan pudonneen marjaheinänsä, ja ottaa sitten yhteyttä majuri Sarastiehen.

[kojiro]

Reino Tolvanen vetää kyllä kesäteatterimaneereistaan huolimatta parhaan suorituksen Rokkana, vaikka uudemmissa versiossakin hyviä ovat molemmat. Ainoastaan Tolvasen suusta tämä: ”Kuule vänskä, mis sie tarviit oikein hyvää miestä. Täs siul on sellanen.” tulee uskottavasti. Liskiltä ja Aholta se huoleton läpän heitto ei oikein lähde. Liian jäyhiä ovat olemukseltaan.

[magamies]

Klassikko kauhun kilometrit, katsoin kun tuli Yle teemalta ja näkyy vielä Yle Areenassa.
Elokuvan viime katsomisesta taitaa olla yli 20 vuotta ja elokuva puri yhä tykkäsin.
https://areena.yle.fi/1-50800698

[AriJ]

Kyllä! Tuosta on hyvin lämpimät muistot - mielenkiinnolla odotan miten pahasti aika on tehnyt temppujaan (kuvassa tai mielessäni )....

[Kari Aittomäki]

Höhhöö, tajusin muuten asian. Seikan, kun minusta rekka peilissä on hyvin ikävä näky.
Tuo leffa on kenties vaikuttanut fobiaani, vai hyödyntääkö leffa rekkojen ahdistavuutta?
Kun ne oikeestikin aika usein tunkee lähelle, öykkärit.

Kattelin leffan aika herkässä iässä ja muistijälki voi olla niitäperuja melko syvä. Kun samoilla vuosilla kattelin Leuat ja kun en vieläkään tykkää uida peilityynessä iltaisin.
Kun evä saattaa nousta esiin ja tulla kohti, kääk.

Enkä saata katella lintulaumoja hiukan värähtelemättä.

[magamies]

Joo, minä katsoin myös enski kerran tämän leffan varmaankin 16 vuotiaana ja vaikutti kovasti, olen ajanut työkseni rekkaakin ja siksi tämmöiset elokuvat kiinnostaa yhä.
Totta että ne nykypojat työntyy puskuriin ja hirvittää katsoa ku jalat kojelaudalla ja kännykkä kädessä tai napit korvilla, silloin on paras lähteä itse karkuun vaikka ei haluaisi ajaa ylinopeutta.

[Kari Aittomäki]

Uteliaisuuttani katselin Kuulustelun.
Jörn Donner kerto tosipohjaisen desantin tarinan aikamoisen tehokkaasti ja vähin elein.
Kertoi tuolloin käyttävänsä bergmanilaista kerrontaa, hiljainen kamera, lähikuvia ja sisätilat.

Nojoo, Dönner oli aikanaan oscargaalassa Ingmar Bermannin edustajana hakemassa Fanny-aleksanderin oskareita, joita svedupetteri otti perhana Neljä!
Saa sillä leuhkia mutta ois se jörgen voinu tunnustaa tehneensä leffan mahd halvalla vaan.
Kuvaryhmä, taitavat näyttelijät ja aikakausireleet ja dats it.

Siti, erittäin osaava ja vaivattomasti rullaava kuulustelu-tarina on tämä kyllä.
Minna Haapkylä on jopa tyrmistyttävän vahva eikä miesnäyttelijät jää jälkeen.
Kuvaus erittäinki on komiaa ja pelkäämäni pimeä-kikkailu (joka hiukan vaivaa pohjoisen leffoja, film noir nääs) on minimissään.
Pirjo Honkasallo on kuvaajan nimi ja täytyy ihailla, hän tasapainottelee esteetiikan ja rumuuden välillä hyvin herkästi ja osaavasti.

Kuulustelutapahtuman jännitteet tuodaan hienosti esiin, jopa ne kunnioitukset ja tykästykset.
Neuvostoliitto toki tuodaan esiin pertomaisena, lapsensa syövänä entiteettinä. Mutta eipä se pahasti harhaan osu kylläkään.

Loppukuvakin on kaunis ja kaihoisa. Kun ei sitä onnellista loppua tosipohjaisiin oikeen kye neulomaan.
Hyvä leffa kyllä.

[Kari Aittomäki]

Tänään tulee kiintoisa leffa, Robin ja Marian. 1976.
Kertoo Robin hoodista, jo vanhentuneesta.. vaikka Sean Connery oli tuolloin nuorempi kuin Russell Crowe omassa versiossaan.
Leffa itsessään on vähä kömpelö romanssi-teemoineen ja edellyttää alkuperäisen tarinan tuntemista, mutta ne mausteet.

Connery tekee itselleenharvinaisen roolin epämiellyttävänä hemmona, vaikka hurmaileekin kovin. Ehkä juuri siksi.
Siihenasti roistoja esittänyt Robert Shaw seriffinä kerää sympatiat ja kääntää kerronnan vastapäiväiseksi.

Mutta potkukiikareilla, parasta katsottavaa on myllyttäminen.
Ei hyperrealistista mutta elokuvakontekstissa kyllä.
Miekkaohjaajana toimi legenda, William Hobbs.

Se mies joka vuotta myöhemmin autto Ridley Scottia tämän esikoisleffa Duellists'issa ja oli myöhemmin tekemässä miltei kaikkia merkittäviä kalisteluita, mukaanlukien Rob Roy.

Hänen matseissaan haarniska painaa, miekka ei sujahda kuten pitäis vaan ajoitus pettää, aurinko sokaisee, väsyttää ja motivaatio heilahtelee.
Tekniikat on perusvetoja ja osaamisessa on käytön kulumaa.
Niinku tämäniltaisessa lopputaistelussa.

Kannattaa katsoa.