Viimeisin katsomasi elokuva

[Kari Aittomäki]

Kattelin aivan väkisin ton Hohdon ku se kerta tuli.
Voi kamala ku se on kamala. Eikä edes oikealla tavalla.
Ne painostaviksi tarkoitetut pikkuvihjeet on vaan väkinäisiä ja koko tarina menee aivan ketuille.
Missä on Hohto, kaikkineen? Persoonaton pikkusälli pihisee sormelleen ja on vaan onneton.
Se emäntä Shelley Duvall on hysteerisyyteen asti rääkätty (Kubrick meni totaalisesti yliyliyli niissä alistamismetodeissaan), kertakaikkisen epäonnistunut ja inhottavan sovinisminmukainen parkuja.

Ja Nicholson vaan illistelee kuin pöljä.
Juujuu, voihan sen hahmon katsoa olevan mielisairas - muttei pelkästään.
Koko tarinan aliteema on alkoholismin lisäksi Jack Torrancen taistelu Overlook-hotellia vastaan.
"Hulluutta vastaan taisteleva Järki murenee sirahtaen."
Hän tietää olevansa valumassa hulluuteen mutta kokoaa ratkaisevalla hetkellä aina voimansa ja suojelee perhettään.
Keksii syitä vetäytyä veritöistä ennen lopullista iskua, palautuu hetkeksi taas Isäksi ja päästää Dannyn pakoon.. sallien samalla Dannyn kurkata suunnitelmaansa.
Joka toimii, itsensä uhraten Jack Torrance tuhoaa kummitushotellin!

Tästä kaikesta ei ole jälkeäkään leffssa, Nicholson vaan örisee pitkin labyrinttiä kunnes gameover.

Kubrick on surkea tarinankertoja.
Mestarillinen sommittelija mutta koppava ja ylimielinen.
Pilas hienon tarinan.

Jackille muuten annetaan vapahdus Tohtori Unessa, siinä tarinan jatko-osassa.
Hän kokoaa voimansa vaikkas on haamu, ilmeisesti Overlookin vankina.
Ja käy poikansa Dannyn vastustajaa vastaan.
Heiluttaa pojalleen kaukaa hyvästiksi. Ja katoaa. Pääsee rauhaan.

King on kuningas. Kubrick on kakkapöksy.

[Lasse Candé]

Olen tässä itsekin katsellut uudestaan leffoja jotka olen jo nähnyt. Tuossa jo kirjoitinkin Green Milesta. Sen jälkeen olen katsonut Tarantinon kolme ekaa.

Reservoir Dogs on hyvä, mutta sen jälleenkatsomisarvo alkaa olla aika vähissä. Siinä on kuitenkin melko keskeisessä osassa leffan loistavan simppeli juoni. Mikä tekee sen, että leffa on vähäisemmissä määrin moneen kertaan katsottava. On siinä tiettyä syvyyttä ja sitä kautta leffan oma maailma, mutta se maailma on lopulta sen verran pieni, etten tiedä tarvitseeko siihen palata enää ennen kuin täytän 50. (Yhdeksän vuotta.)

Pulp Fiction on näin 2023 entistä vahvempi kuva ajastaan. Kännykät oli jo käytössä, tupakka-aski maksoi alle kaksi dollaria ja viiden dollarin pirtelön hintaa hämmästeltiin. Lisäksi potpurria edeltävistä vuosikymmenistä ja retroilua. Quarter pounder ja muut tuotteet nimillä. Nyt näyttää melkein kuin Tarantino olisi tuolloin halunnut dokumentoida ja kertoa tänne tulevaisuuteen, minkälainen maailma oli tuolloin. Tämä nostaa leffan arvoa ja tavalla mitä ei tietenkään silloin osannut arvostaa.

Kun leffa tuli ja vielä sen jälkeen, eri tarinalinjat ja ajalliset hypyt tekivät maailmasta rikkaamman. Vaikka olin jo unohtanut että mikä tyyppi se Bruce Willis tässä olikaan, ei maailma enää tuntunut yhtä rikkaalta. Tehokeino eri tarinalinjoilla ei enää ole niin vahva, kun aikaa on mennyt ja temppu on toistettu. Melkeinpä päällimmäisenä leffasta jää mieleen se, että tuo on mennyttä aikaa. Varmaan puoliksi omaa keski-iän kriisiä, mutta ehkäpä myös joltain osin objektiivisesti tärkeä pointti.

Jackie Brown taas nousi ihan eri sfääreihin. Taisit Kari kirjoitella jokunen kuukausi tai vuosi sitten pätkästä hyvää. Se on kyllä tasokas leffa. Hyvä juoni ja sen toteutus viety about maksimitasolle. Virkistävää kun ihan jokainen hahmo ei ole pelkästään arkkityyppi/karikatyyri jostain ideasta. Mutta silti ovat myös sitä. Leffassa on ainakin neljä selkeää ihmistä: Jackie, lunnaiden maksaja, Ordell (Jackson) ja se poliisi jolla on maailman hienoin nahkarotsi. Myös muilla on näitä ihmispiirteitä. Mutta harvoin Tarantinon leffat pistävät ymmärtämään hahmojen toimintaa. Tämä leffa oikein hakee sitä ja noista neljästä muodostaa tässä suhteessa jonkinlaisen mielipiteen ja se ihminen tuodaan framille. Ordell on yksi parhaista antisankareista juuri tämän takia ja castaus ei voisi olla enempää nappisuoritus. Tämä koskee mainitsemistani jokaista muutakin. Leffa antoi hemmetinmoisen katsojakokemuksen taas kerran.



Kill Billeihin en ole vielä päässyt, mutta nuo leffat antoivat aihetta pohtia Tarantinon uraa. Seuraavaksi tuli Kill Billit, mitkä ovat selkeästi mielikuvitusmaailmassa tapahtuva leffapari. Tämä on ehkäpä vähän eri touch kuin Pulp Fictionissa joka oli tarkoitus kytkeä julkaisuvuotensa ajankuvaan. Ja siinä se ihminen nostetaan taas framille, kuten Jackie Brownissa. Sitten taas Ingloriousissa, Djangossa ja Hateful Eightissa mennään tonkimaan menneisyyden maailmoja, Ingloriousissa selkeästi parhaiten onnistuen. Ja sitten välissä oli se autoleffa, mikä nyt on mikä on. Lopulta Hollywood-pläjäys, missä ei enää ole keskeistä oikein mikään muu kuin Tarantino itse. Ja olkoon sitten niin, on se sen arvoinen. Sen olen nähnyt vain kerran leffassa. Näin taitaa myös olla Hateful Eightin laita. Kun mielestäni Ingloriousiin saakka Tarantino teki erilaisia leffoja, joissa oli jokaisessa oma meriittinsä, mutta sen jälkeen voi vain todeta leffojen tason laskevan leffa kerrallaan. Ehkä tämä uusintakierros tulee avaamaan uusia näkökulmia tähän. Olen kuitenkin kuullut monien pitävän varsinkin Djangosta erittäin paljon ja Tarantino itse taisi pitää eniten uusimmastaan. Haluan tarkastaa uudemman kerran, josko omat näkökulmat olisivat muuttuneet. Näin on ehdottomasti käynyt kolmen ensimmäisen leffan osalta.



Oikeastaan tuo Kubrick-pohdinta heitti minut tähän. Vaikea sanoa miten, mutta se liittyy jotenkin oman arvonsa tietäviin huippuohjaajiin, jotka ovat parhaimmillaan lunastaneet tuon arvostuksensa ja huonoimmillaan ehkä luulevat passkantavansa kultaa. Tarantinon tapauksessa ehkä ongelmia on turha raakuus uudempana ilmiönä ja se, että leffojen juonessa ei enää ole samaa potkua. Ingloriousiin saakkahan juonet ovat olleet mestarillisia, mikä on aika hyvä lähtökohta filmin tekemiselle. Ja juu, en kiistä aiempaa väkivaltaisuutta, ihan jo alkaen Reservoir Dogsin korvakohtauksesta, mutta mielestäni ne ovat saaneet uudemmissa turhemman/itseisarvoisen roolin, kun vanhemmissa ne olivat juonelle keskeisiä. Esim Reservoir Dogsissa tuolla se juoni menee sen seuraavaan kohtaan. Se biisi minkä tahdissa Madsen tanssii on soinut kantakapakissa usein, mutta olin unohtanut että se on tuossa kohtauksessa. Tästä eteenpäin tulee varmaan aina kylmät väreet kun se pärähtää soimaan. Sairas tunnelma kun on kivan svengaava biisi ja tapahtuu hirveyksiä…

[Kerkko]

Olen myös tässä vuoden sisällä katsonut uusiksi vanhempia Tarantinoja. Pulp Fiction on aina ollut suurin suosikkini. Vaikka olen sen varmastikin yli kymmenen kertaa nähnyt, pikkuisen tauon jälkeen se jätti lopussa edelleen sellaisen olon, että tulipas katsottua hyvä leffa. Mietin muuten tällä kertaa ihan samoin tuota viiden dollarin pirtelöä.

Nyt katsoin sitten myös Death Proofin uudelleen. Sen olen nähnyt vain kahdesti. Ensin leffateatterissa, ja nyt sitten uusiksi. Pidin sitä ensikatsomalta tylsänä, ja nyt vielä enemmän. Tämä on ainoa Tarantinon pitkä leffa, josta en pidä.

[Lasse Candé]

Se on minulla vielä edessä.

Itse pidän myös siitä, mutta eihän se yllä muiden tasolle lähimainkaan.

Pitää varmaan säästää Pulp Fictionia myös sinne yli 50 ikävuoteen, jos saisi vastaavia fiiliksiä kuin Kerkko. Minun onnekseni unohdan juonet leffoista kun menee vähän aikaa, vaikka fiilis säilyy.



Piti tarkastaa mitä netissä sanotaan Pulp Fictionin aikakaudesta ja yksi hyvä puheenvuoro sijoittaa sen vuosien 79 ja 83 väliin muistaakseni redditissä. Ajatus oli että jotkut siinä näkyvät murot poistuivat myynnistä 82 ja taas jokin viitattu bändi perustettiin vuonna 79. Bändiviittaus oli hatara… se mitä sanottiin olisi voitu sanoa ilman bändiä. Murot taas sitten toinen asia. Päätyi veikkaamaan vuotta 1982.

Sellainen juttu muuten tuli tuosta mieleen, että faijani kertoi leffassa olevaa ketsuppivitsiä kasarin puolessa välissä ja se nauratti pikkupoikaa suuresti. Ilman että ymmärsin koko vitsiä, tietenkin. Mutta punchline ei ollut ”Ketcup!” vaan ”Come on, ketchup!” En sitten tiedä mistä vitsi on peräisin, mutta että tuollainen olisi ollut vuosikymmenen vaihteessa 70-80 kierrossa sopisi tämän lapsuusmuiston kanssa hyvin yhteen.

En ollut koskaan edes ajatellut että leffa olisi vanhoja aikoja, vaan jotenkin ajattelin sen vain sisältävän retroilua siinä ajassa kun se tuli. Maailma oli kai melko samanlainen, kunnes se muuttui ysärin lopulla ja 2000-luvun alussa. 1930-luvun mustavalkoiset leffat muistuttavat enemmän lapsuuttani 80-90 -vaihteessa kuin nykypäivä. Samaa pystyi sanomaan jo yli 10 vuotta sitten.

Jackie Brownhan (1997) sitten sijoitetaan ihan kommentilla vuoteen 1995, kun poliisi puhuu nauhalle havainnoistaan.

[Kerkko]

Pitää varmaan säästää Pulp Fictionia myös sinne yli 50 ikävuoteen, jos saisi vastaavia fiiliksiä kuin Kerkko. Minun onnekseni unohdan juonet leffoista kun menee vähän aikaa, vaikka fiilis säilyy.

Tästä tulee semmoinen kuva, että minä olisin yli 50.

Piti tarkastaa mitä netissä sanotaan Pulp Fictionin aikakaudesta ja yksi hyvä puheenvuoro sijoittaa sen vuosien 79 ja 83 väliin muistaakseni redditissä. Ajatus oli että jotkut siinä näkyvät murot poistuivat myynnistä 82 ja taas jokin viitattu bändi perustettiin vuonna 79. Bändiviittaus oli hatara… se mitä sanottiin olisi voitu sanoa ilman bändiä. Murot taas sitten toinen asia. Päätyi veikkaamaan vuotta 1982.

En ole ihan kauhean tarkkaan tätä miettinyt, mutta sen mitä olen, olen ajatellut, että Pulp fiction on suunnilleen siltä ajalta kuin milloin se on tehty, eli 90-luvulta. Tämä pohjautuen siihen, että puhutaan kännykän avulla tehdystä ryöstöstä. En nyt muista, oliko jokin muukin tähän ajankohtaan viittaava juttu.

[Kari Aittomäki]

Minusta Jackie Brown ei ole varsinaisesti Tarantino-leffa vaan tyylinsä Pulp Fictionissa löytäneen mestarismiehen tuplahaukkariposeeraus spagaatilla kyvystään rakentaa vetävä leffakerronta perinteisemmän elokuvakerronnan keinoin. Eli Pelottava Taidonnäyte.
Mestarileffa.

Ne kaikki muut on Planeetta Tarantinoa. Nyttemmin jo hiukan jähmettynyttä, ehkä se miljonäärielämä on tukkinut aivoverenkiertoa.

Huomaan muuten suhtautuneeni Hohtoon eli kirja/leffaan itsestäänselvyydellä eli siten että tottakai ne käänteet ja esillepanot on tuttua kamaa kaikille.
Joopa, kirja tuli hyllyihin joskus 1977 ja leffa 1980.
Ikivanhaa kamaa.
Anteeeks.

Katsoin tossa taas kerran yhden wanhan vuodelta 1983.


Notta ristus se on huono.
Alpacino reuhaa ku ummetuksesta kärsivä taksikuski ja on liian vanha eikä osaa espanjaa, paras kaverinsa Manny on kaksytvuotta nuorempi ja selvä homo eli cuba-bi, kuvattu mellakka on yhtä uskottavaa kuin Lastentarhakytän kakarameteli ja Michelle Pfeiffer on seksikäs kuin seitipaketti. Lopputaistelukin on ohiapuamisen riemujuhlaa ja karrrmealla haulikko-sicariolla on aurinkolasit yöllä. jep.

Brian de Palma on kuitenkin niin upea leffakielen taitaja että pää meinaa sanua poks.
Scarface on mahtileffa.

[Lasse Candé]

Brian de Palman taidot ohjata sitä kun alkaa tapahtua ovat kyllä ihan omaa luokkaansa.

Mulla on jossain joitain hänen vähän huonompia leffojaan (ainakin yksi) ja niissäkin tuo puoli on kovaa settiä.

Onko kukaan onnistunut ottamaan vaikutteita de Palmasta millään menestyksellä? Kun alkaa tapahtua, kuvakulmat tanssivat ja kierroksia kasautuu aina vain enemmän ja enemmän. Ei tule heti mieleen että olisin nähnyt vastaavaa muilta.

[Taijin harjoittaja]

Katselin äsken "Rakkautta vain" -elokuvan. Siinä oli iso määrä huippunäyttelijöitä jouluisessa Lontoossa. Ystävyyttä, rakastumisia, työntekoa ja ihmeitä. Oikein hyvä elokuva naisille ja joulusta pitäville miehille.

[Kari Aittomäki]

Tuon rakkauselokuvan alkuidea kerrotusti lähti aika itkettävästä infonpalasesta, kirjoittaja sai tietoonsa että miltei kaikki 911-lentokoneiden matkustamosta lähteneet puhelut suuntautuivat läheisille, niille rakkaille.

Lefffa on kertakaikkisen kiva, Liam Neesonkin yrittää mutta hän on aina isärooleissaan kankea. Koska irlantilainen.
Puhu jutusta jossain yhteydessä: "mä en vaan osaa."

Tossa tuli taas kaikkien aikojen suomalainen sotaleffa, Talvisota. Olihan se merkkipäivä mutta silti pahaenteinen tuntuma tuli.
On se silti vaan hieno.
Enpä muista toista leffaa jossa isosta mieslaumasta tehdään hetkissä tuttuja ja tykättäviä.

Aika kömpelöähän se paikoin on mutta hälläväliä kun sielä on niin paljo niitä kuningaskohtauksia.
Ne korsujutut on jo esteettisesti niin perkeleen esteettisiä ja muutenki hienoja, etenkin sen kun pataljoona-upseeri kysyy raskaitten tappioitten jälkeen että jaksaako pojat vielä vai hommataanko vaihto.
Se niitten vaiteliaitten sotilaitten olemus ja silmien musta tuli on siihenmittaan taistelutahtoa huokuva että tekee mieli tervata suksien pohjat ja lähtee hiihtään kohti itärajaa.

[Jorge]

Tossa tuli taas kaikkien aikojen suomalainen sotaleffa, Talvisota. Olihan se merkkipäivä mutta silti pahaenteinen tuntuma tuli.
On se silti vaan hieno.

Ton tekemisessähän oli sellainen haaste, että filmin kuvaamisen aikaan ei oikein sattunut sellaisia Talvisodan talvia, että olisi edes näyttänyt siltä, että lunta ja pakkasta on kunnolla.

[Kari Aittomäki]

Sekin juu. Se kuvaustalvi oli leuto.
Lisäksi näyttelijät ei näytä pätkääkän väsyneiltä vaan perinteiseen suomalaiseen tyyliin näyttelevät itseään näyttelemässä rooliaan. Jäykkästi. Mehevästi ja hienosti kyllä sinänsä, hienoja hahmoja.
Taneli Mäkelä on vahva, paitsi se vattanpullistus. Aika huvittava yritys näyttää lihavammalta.

Verrokkina Platoon, jonka monesta hienosta ohjauskikasta nostettakoon esiin se kronologinen kuvausjärjestys pirullisessa kuvausympäristössä.
Näin saatiin aikaan se auvoinen helpotus jätkien kasvoilla kun hahmonsa kuittaa ulos.
Hyvin yhdenmukainen todellisuuden kanssa. Nyt se loppu. Nyt ei enää.

Jep. Suuri ilahdus, katsoin kiinnostumattomasti tota Jumanjin jatko-osaa. Jumanji: The Next Level. 2019.
Se uusioversio oli ihan ookoo koska hyvät koomikot ja huolellinen jytistely.

Tässä lähdettiin tekemään jatkoa mutta ei väsyneesti vaan yllättävän kivalla kierteellä.
Dwayne Johnson, Jack Black, Kevin Hart ja se raikas skottilikka Karen Gillan putoavat taas pelimaailmaan, tällä kertaa lisämausteena Danny DeViton ja Danny Gloverin veteraanikarisma. Lähes kasikymppiset parrut tukevat rakennelmaa todellatodella vahvalla lämmöllä ja rytmillä, jopa silloin kun eivat ole tontilla, vaikka ovatkin. Jep.

Tarina on yllättävän helpostiseurattava, pelimaailma selitetään auki hienolla kepeydellä.
Näyttelijöitten paukuttelu vaihtelevissa hahmoissaan on todella mukavaa seurattavaa ja kun vitseissäkin on jenkaa, tulos on tosikivan viihdyttävä. Jopa koskettava paikoin.
Leffan estetiikka on taatun upiaa niinku nykyään aina ja muutenkin koko hölkkä tulee maaliin tukahtumatta.

Mukava leffahetki oli juu.

[Taijin harjoittaja]

Katselin eilen Teemalta Keskipäivän aave -elokuvan. Brigitte Bardot on nakuna kaunis nainen - ehkä hiukan lattea verrattuna italialaisiin kilpasiskoihinsa mutta hyvin kaunis ja tykkäsi selvästi nakuilusta. Kaikki, jotka eivät katsoneet ko. elokuvaa, ovat hölmöjä paitsi Katar, jonka 10 kärjessä kiinnostuslistalla eivät ole naiset. Muuta en elokuvasta muistakaan kuin BB:n.

[Kari Aittomäki]

Kattelin tossa taas Hobitin seikkailuja.
Nyt, ties monennellako katselukerralla huomasin viihtyväni paremmin Bilbon kaverina kuin Sormusherran äärellä.

Ehkä se on se Peter Jacksonin varmuutta saanut ohjausote.. tai sitte se jäntevä tarina soveltuu leffaksi paremmin kuin monihaarainen Sormusjuttu.
Estetiikkakin on sadunhohtoisempaa kuin ekatyössä.
Onkohan tossa tekovaiheessa ollut jokin huvitusjuttu se 13. Soturin kerrontatapa, senverta maukkaasti Bilbo neljättätoista soturia pelaa?

Martin Freeman on täydellinen hobitti.

On siinä alajenkoja lievästi rasittavasti mutta ei pidä nillittää.

[Kari Aittomäki]

Heh, kolmetoista ja puoli soturia.

[Lasse Candé]

Sophie’s Choice (1982) Areenalta.

Miten olen mahtanut missata tämän pitkässä elämässäni? Pätkässä Meryl Streep, joka on maailman paras näyttelijä. Mahdollisesti jaetulla joidenkuiden muiden kanssa, mutta kukaan ei ainakaan ole parempi.

Ja yllätyksekseni vetää tässä oman osaamisensa vielä ihan minulle uudelle tasolle. Jo tuo näyttelyn maailmanennätys on syy katsoa leffa jos ei ole nähnyt, mutta ei se ole leffan ainoa meriitti. Rauhallisella poljennalla pitää otteessaan. Paradoksi, kun rauhallinen poljenta nostaa intensiteetin korkealle.

Ja nerokas ratkaisu kertoa tarina naiivipoika-arkkityyppihahmon näkökulmasta. Tuli tässä suhteessa mieleen keskiyön lehmipoika, mitä en tosin kovin hyvin enää muista, kun näin sen viimeksi lapsena.

Kannattaa ehdottomasti katsoa ja varsinkin jos ei ole nähnyt. Olet jo kuitenkin maksanut veron, joten se on jo sinun.