Viimeisin katsomasi elokuva

[Kari Aittomäki]

Yritin katsoa tänään ton Warcraftin mutta nukahdin.
Ehkä en menettänyt valtavasti sittenkään. Aika repaleisen oloista oli se eka kolme varttia.

Eilen kattosin tuon legendaarisessa maineessa olevan Long Good Friday'n. Pitkä pitkäperjantai.
On brittikrimijutuissa sellanen lujanapidetty ja paljonlainattu, vuodelta 1979/80.
Thatcherismia, nousevaa grynderismiä, krimijengien rapautumista ja IRAn ylivoimaa.

Viehättävä katselukokema. Pääosassa Bob Hoskins lataa Eastendiä siten ettei edes Tom Hardy myöhemmissä pysty samaan.
Hän ON krimikenraali, demonisen energinen ja miltei tarpeeksi fiksu siirtyäkseen eteenpäin.
Muistaakseni toinen Krayn veljeksistä lähetti näyttelijälle kiven sisästä jotain kannustetta esityksestään.
Mutta Hoskins on oikeesti Itälontoon sällejä.

Muutenkin leffassa oli mukavasti tuttuja naamoja paljon nuorempina, Helen Mirren on valtavan tyylikäs toimija aikaansa edellä, Pierce Brosnan on nuori komia irkku tappavana hin'tinä ja Lockstockista tuttu Hatchet Harry eli P.H. Moriarty jytisee hyvässä sivuosassa.
Kohtaukset jaksaa ja jenkkimafiosot on liukkaankovia.
Lontoo näyttää siltä miltä näytti, erityinen nautinta oli pongata uudenpien brittikrimileffojen kunnianosoitusten lähteitä.

Tarina nyt ei ole kummonen, aikaansa sidotusti leffan täytyy kuvata krimiveikon sortumaa ja tappiota.
Joka onkin aika hieno kohtaus, tiettävästi vain Hoskinsin taitoon nojaava.
Hän on siis perkeleenmoinen, parempi kuin James Cagney, miltei.

Hyvä leffa.
Liian hidas silti, nykyväijyjälle.

[Jani Rantalainen]

Long Good Friday on kyllä klassikko.

[Kari Aittomäki]

Väänsin läpi Schindlerin listan ja olipas se menettänyt tehojaan.
Pitkä ja -veteinen, ylipahat sakemannit ja ylipyhät juutalaiset, se kusettava kaupanteko ja omanvoiton hakukin on vaan hellyttävää ja kuuluu asiaan.
Liam tekee parhaansa eli ylinäyttelee paikoin pahasti ja Ben Kingsley on Ikiaikain Viisausmies, edes hänen taituruutensa ei riitä manerismien puudutukselle.

Mutta on siinä taikaa yhä, aivan tajuttoman järkyttäviä kuvia ja tapahtumia ja perkeleellinen tuotantohan hän on.
Silloin aikanaan tuon katso teatterissa helposti ja ulostullessa se ihana sekavuustila jatku hyvän tunnin.
Mutta aika jyrtää kaiken.

[ka1]

Katsoin Ad Astran uudemman kerran ja olin yhä vaikuttunut. Se on taival seka sisä- että ulkoavaruuteen, kiehtova ensisekunnistaan lähtien; jo introteksti esillepanoineen vakuuttaa.

THE NEAR FUTURE.

A TIME OF BOTH HOPE AND CONFLICT.

HUMANITY LOOKS TO THE STARS FOR INTELLIGENT LIFE AND
THE PROMISE OF PROGRESS.

Kerronan keinot ovat heti moninaiset ja tyyli tyylikästä. Kuva, kertojaääni ja musiikki muodostavat vahvan virran, jonka vietäväksi antautua.

"A film is - or should be - more like music than like fiction. It should be a progression of moods and feelings. The theme, what's behind the emotion, the meaning, all that comes later." -Stanley Kubrick

Tarinan kokija ja introspektinen kertoja on Pittin esittämä sulkeutunut astronautti, joka saa tehtäväkseen etsiä aurinkokunnan laitamailta kuolleeksi luulemansa, Tommy Lee Jonesin esittämän isänsä. Tämä avaruustutkimuksen pioneeri uhkaa mahdollisesti koko sivilisaatiota.

Elokuva rakentaa klassikkojen varaan, muttei jää pastissiksi. Samalla tavalla lähteensä tiedostavan, hallitun hienon genre-elokuvan olen nähnyt viimeksi viitisen vuotta sitten: A Most Violent Year.

Tieteellisessä realismissa ei aivan pitäydytä, mutta scifi-maailmanrakennus sisältää kiinnostavaa havainnointia. Esimerkiksi valtiottomassa kuussa vallitsee pysyvä konfliktitila isompien ja pienempien toimijoiden taistellessa luonnonvaroista, turva-alueiden ollessa kaupallisia helvettejä.

"All the hopes we ever had for space travel, covered up by drink stands and t-shirt vendors. Just a re-creation of what we're running from on Earth. We are world eaters."

Ad Astra ei pröystäile kuvillaan, mutta tiettyä eleganssia niissä on. Mise-en-scene on ylimääräisestä riisuttu. Visuaalinen ilme kehittyy avaruusmatkan edetessä kohti unenomaisempaa. Kuvaaja Hoyte Van Hoytema kuvasi myös Nolanin Interstellarin, johon tämä elokuva saattaa joitain mielleyhtymiä herättää. Vaikka Nolan-fani olenkin, niin Interstellar, kuten hänen elokuvansa yleensäkin, on hieman yksioikoinen ja lapsekas. Ad Astra maistuu kypsältä. Huippukohdat kouraisevat syvältä.

Pittin sisäänpäin kääntynyt, hillitty roolityö lukeutuu hänen uransa parhaimpiin. Oscar olisi ollut mahdollinen ilman Joaquin Phoenixin Jokeria (jota en ole nähnyt). Pääasiassa videoviestien välityksellä nähtävä Tommy Lee Jones on väkevä päätepisteessä odottelevana kurtzina.

Elokuva käsittelee spesifiä isä-poika-suhdetta, mutta sen kautta laajemminkin ihmisten välistä yhteyttä tai yhteyden puutetta. Kuten hyvään käsikirjoitukseen kuuluu, tematiikka aukeaa luontevasti juonitason välityksellä. Kosmisessa tyhjiössä kohtaa vain itsensä, ja elämän etsinnän tulema on "We've all we got."

Tämä on silti suurin kritiikinkin paikka. Suhtautuminen ihmisen pyrkimyksiin kartoittaa tuntematonta vaikuttaa hieman pessimistiseltä. Lie totta, että lopulta läheisten katseesta mitataan asioiden merkitys ja arvo, mutta... samoin ihmisyyteen kuuluu tähtiin kurottaminen.

Joka tapauksessa Ad Astra on tänä tv-sarjojen aikakautena osoitus siitä miksi Elokuva on edelleen kuningaslaji. Muoto ja sisältö kättelevät koherentissa, alusta loppuun hiotussa elämyksessä.

[Jani Rantalainen]

The Dark Crystal (1982). Suosittelen klassisesta fantasiasta pitäville. Jim Hensonin taika ei katoa.

[katar]

Pitäis kattoa se Dark Crystalin jatkojuttu, miltä lie maksujutulta se nyt tulikaan. Se eka oli jotenkin niin maaginen ja hellyyttävä samaan aikaan. Paljon samaa kuin Star Warsissa, joka tuli niihin aikoihin, vai ennekö se tuli? Mutta hyvä siltikin. Ne hahmot on jotenkin niin mageita, että tykkään.

[Jani Rantalainen]

Ne kolme ensimmäistä Star Wars-elokuvaa ilmestyivät 77, 80 ja 83. Eli suunnilleen samoihin aikoihin. Suosittelen myös näitä 80-luvun fantasia elokuvia: Labyrinth, Willow, Return to Oz, Legend ja Krull.

[Atticora]

^ Eikös Neverending story ole kanssa kova sana tossa genressä (80-luvun fantasiaelokuvat) ?

Sattumalta katsoin just Netflixistä samantyyppisen satuelokuvan, Stardust (2007), pohjautuu Neil Gaimanin kirjaan. Mitä olen Gaimanin sarjakuvia joskus lukenut, niin lahjakas tyyppi. Kunnon satu kyseessä, eipä juonesta sen enempää. Yllättävän raadollinen satumaailma tässä. Huumori sitä ainoota oikeata, eli brittiläistä sellaista, mustana kiitos. Ei olekaan tarkoitettu kaikkein pienimmille lapsille, vaan meille isommille (siinä sadan kilon hujakoilla on hyvä). Parhaat näyttelijäsuoritukset pokkaavat, vähemmän yllättäen, Mmmichelle Pfeiffer (paha noita) ja De Niro (homppeli merirosvokapteeni). Oikein hyväntuulen elokuva.

[AlexMachine]

^ Eikös Neverending story ole kanssa kova sana tossa genressä (80-luvun fantasiaelokuvat) ?

Sattumalta katsoin just Netflixistä samantyyppisen satuelokuvan, Stardust (2007), pohjautuu Neil Gaimanin kirjaan. Mitä olen Gaimanin sarjakuvia joskus lukenut, niin lahjakas tyyppi. Kunnon satu kyseessä, eipä juonesta sen enempää. Yllättävän raadollinen satumaailma tässä. Huumori sitä ainoota oikeata, eli brittiläistä sellaista, mustana kiitos. Ei olekaan tarkoitettu kaikkein pienimmille lapsille, vaan meille isommille (siinä sadan kilon hujakoilla on hyvä). Parhaat näyttelijäsuoritukset pokkaavat, vähemmän yllättäen, Mmmichelle Pfeiffer (paha noita) ja De Niro (homppeli merirosvokapteeni). Oikein hyväntuulen elokuva.

Stardust oli yllättävän hyvin adaptoitu kirjasta (joka toki on parempi, mutta niinhän lähes aina)
Jotenkin tuo leffa on jäänyt mieleen vaikka näkemisestä taitaa olla jo kymmenen vuotta.

[Hemmukka]

Kaitsulta loistava arvostelu ad astrasta.
Itse kävin katsomassa ja pidin leffaa pitkästyttävänä. Ehkä vaatii sen toisen katselu kerran.
Hyvä huomio vertaus Ilmestyskirjaan. Sehän se.

Joker.
Veti sanattomaksi, ja vetää vieläkin.
Hullun roolin jonka Joaquin Phoenix vetää on mykistävä.
Elokuvan on ohjannut Todd Philipps, tunnettu lähinnä kankkunen leffatrilogiasta.
En oikeastaan osaa arvostella leffaa paljastamatta liikaa juonta, joten jätetään myöhemmäksi.
Sairaalakohtauksessa huomasin melkein sanovani ääneen, "hyvä, tapa se".
I hate people. Hymiö.

[Jani Rantalainen]

Äskettäin katsoin myös Excaliburin. Laatu elokuva 80-luvulta.

[Kari Aittomäki]

Rocky.
Edelleen paras.

[lumbago]

The Hard Way
Pääosassa Michael Jai White sekä Randy Couture esimerkiks.
Ei ollu sellanen perus ns. taistelulajipätkä missä White yleensä on (Esim Never back down), oli ihan jotaki muuta tällä kertaa mut ihan sellanen ookoo katottava kuitenki.

[Kari Aittomäki]

Kattelin tossa Tappajan näkösen miehen.

Ei nyt lähelläkään pohjoismaitten parhaitten otetta päästä mutta on kyllä hienon kunnianhimoinen aivan kaikkineen.
Kaikki on mietittyä ja tarina on melko vahva sekin.

Edelman on muuten osaava näyttelijämies.
Se minimaalisuus ja latinki ovat kyllä balanssissa, liikkumattomista kasvoista välittyy tärinöitä oikein vahvasti.
Suosalo ei ole parhaassa vedossaan mutta siltil notkeanjäreä.

Haapasalon hikinen verevyys on mainio vastapaino Samulin jäyhäilylle ja jätkät saa aitoa lämpöä kohtauksiinsa.
Ja hyvä oli katella Viktor Klimenkon hauskanpitoa, hän selkeästi nautti.

Kunnon leffa, mutta tanskalaisiin ruotsalaisiin norjalaisiin verraten...

[Taijin harjoittaja]

Kirjojen perusteella minulle jäi käsitys, että Viktor Kärppä olisi keskikokoinen, tummiin vaatteisiin pukeutunut huomaamaton mies, jonka kunto olisi parempi kuin mitä päältä näkee ja hoksaavaisuus paljon parempi. Aika paljon sellainen joita näkee bussissa tai metrossa menevän Hakaniemestä kohti Itä-Helsinkiä. Samuli Edelman ei sovi tähän odotukseen ollenkaan.

Ja tuo poliisin esittäjä ei näytä poliisilta - niiden ryhti on tavallisesti parempi ja vaikka ne joskus heittävätkin huulta niin pieni varovaisuus ja valppaus näkyvät koko ajan.